pioni

pioni

maanantai 19. tammikuuta 2015

Ei ketään tulla kotoa hakemaan töihin (tai jos tullaankin, niin ainakin ajoitus on huono)

Laitoin tänään ihan pokkana suomenkielisen työhakemuksen vastaukseksi ruotsinkieliseen (ruotsalaisen kauppaketjun) työpaikkailmoitukseen. Aina kai kannattaa yrittää?

Minulle myös tarjottiin - tavallaan - yhtä työtä siltä alalta (no, sitä sivuten), jota opiskelin yliopistossa. Opiskelutoverini kertoi, että hänen työnantajansa tarvitsisi työntekijää maaliskuussa alkavaan projektiin (tosin projektin toteutuminenkin on ilmeisesti vielä epävarmahkoa, eli kyseessä oli alustava tunnustelu) ja kysyi, saisiko antaa minun yhteystietoni pomolleen. Ongelmana on, että työtä pitäisi tehdä ainakin osittain Lontoossa. Kyseessä olisi siis useamman kuukauden rupeama siellä. Hitto, jos olisin lapseton, lähtisin heti. Nyt pyysin pari päivää aikaa miettiä asiaa, vaikka on kai selvää, että joudun kieltäytymään.
 
Pidän itseäni feministinä. Seuraan sosiaalisessa mediassa joitakin feministisiä ryhmiä ja toisinaan osallistun itsekin keskusteluun (en toki mistään kovin syvällisestä, sillä pelkään mielipiteideni olevan huonompia kuin muilla). Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että elän feministisessä kuplassa, jossa sukupuolten tasa-arvo on jo todellisuutta. Ihan mukava kupla, mutta ei sekään aina ole helppoa. Välillä näissä ryhmissä ollaan niin yksimielisiä kaikesta, että se alkaa jo suorastaan raivostuttaa. Aina en nimittäin ole itse samaa mieltä enemmistön kanssa, mutta ilmapiiri on sellainen, että se tukahduttaa eriävät näkemykset hyvin nopeasti. En tiedä, onko se hedelmällinen tapa ajaa tärkeää asiaa. Monet aktiiviset keskustelijat näissä ryhmissä ovat sitä mieltä (kuten minäkin), että feministejä ja feminismejä on monenlaisia, mutta samaan aikaan joistakin aiheista keskustelua kehotetaan välttämään, koska on havaittu ettei niistä keskusteltaessa voida saavuttaa konsensusta. Minä tunnen siellä aina välillä itseni todella huonoksi feministiksi, vaikka samaan aikaan olen sitä mieltä, että huonoja feministejä ei ole. Voisikohan ollakin niin, ettei vika ole ryhmäläisten feministiydessä, vaan viestintätavassa? Tämä on kai sosiaalisen median ongelma laajemminkin: kuka tahansa voi millaisella viestinnällä tahansa niputtaa itsensä mihin tahansa ryhmään kuuluvaksi ja pahimmillaan vääristää paljonkin sitä, millaisena kyseinen ryhmä näyttäytyy ulkopuolisille tai jopa omille jäsenilleen. Aion kuitenkin jatkaa ryhmien seuraamista, sillä niissä on usein myös varsin voimauttavaa luettavaa, sellaista joka muistuttaa, että en olekaan yksin niin monessa asiassa kuin olin kuvitellut. Usein myös luen kirjoituksia ja ajattelen, että tuotahan mieltä minäkin olen aina ollut, mutta enpä olisi ikinä osannut pukea sitä sanoiksi, saati perustella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti