Hyvää naistenpäivää. Sitten suoraan asiaan. Olen viime aikoina harjoittanut varsin aktiivista pohdintaa sukupuoli-identiteettiini liittyen. Olen tullut siihen tulokseen, että en voi pitää itseäni aivan sataprosenttisesti naisena. Ehkä puoliksi kuitenkin. Siitä, mitä se toinen puoli on, minulla ei ole vielä niin vahvaa käsitystä, että yrittäisin siitä kirjoittaa.
Mediassa on viime kuukausien, tai ehkä parin vuodenkin, aikana käsitelty aiempaa enemmän muunsukupuolisuutta ja muutama henkilö on puhunut julkisuudessa muunsukupuolisuudestaan. Vasta tämän myötä asia on tullut itselleni todelliseksi ja nyt voin helpottuneena myöntää sen koskevan myös itseäni. Olen kyllä miettinyt näitä asioita aina, mutta miten olisin voinut tietää olevani jotakin sellaista, mitä en edes tajunnut olevan olemassa? Nuorempana, seurustellessani transmiehen kanssa, mietin useaan otteeseen olenko ehkä itsekin transsukupuolinen, sillä kaikki naiseudessa ei vain tuntunut omalta. Mutta aina pohdinnan lopuksi oli pakko todeta, että en minä itseäni miehenäkään pidä. Minkään muun vaihtoehdon olemassaolosta en tiennyt silloin mitään, joten asia painui taas mielessä taka-alalle. Vuosien mittaan olen kuitenkin kokeillut asettumista loputtomalta tuntuvaan määrään erilaisia naisen rooleja. Mihinkään niistä en ole sopinut, vielä koskaan en ole tuntenut löytäneeni omaa paikkaani, aina olen ollut vääränlainen. Kun muunsukupuoliset ovat nyt medianäkyvyyden kautta jotenkin tulleet todellisiksi, tunnen itseni tarpeeksi vahvaksi asettumaan binäärisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle; en ole siellä yksin.
Tällaisen asian tajuamisessa on tietenkin se tragedia, että mikään ei muutu. Tässä maassa en voi hankkia itselleni mitään virallista statusta muunsukupuolisena, ja uutta henkilötunnusta. Siispä tulen olemaan muiden silmissä nainen ja aiheuttamaan edelleen paheksuntaa kun teen ei-naisellisena pidettäviä valintoja ja kärsimään edelleen huonosta huumorista, jota revitään miesten ja naisten oletetuista eroista. Voin vain toivoa kyselyitä ja lomakkeita, joissa saa rastittaa sukupuolekseen "muu" (on muuten hieman naurettavaa, että koen tuon rastin piirtämisen ehkä parhaaksi mahdollisuudekseni ilmaista sukupuoltani "virallisesti"). En minä halua alkaa joka tilanteessa selittää kovaan ääneen
sukupuoli-identiteettini muuttuneen, asiahan on henkilökohtainen. Nimeni muuttamisella voisin tietysti tehdä asian jollain tasolla tiettäväksi, mutta senkin tarpeellisuuden pohtiminen on vielä alkutekijöissään. Tulee mieleen se vitsi: Mistä tietää, että joku on vegaani? Ei huolta, hän kyllä kertoo sen itse.
(Olen muuten nykyään vegaani)
Tarkoitan vain, että luulenpa, että vegaanit ja muunsukupuoliset eivät ylipäänsä yritä erityisesti vetää huomiota näihin ominaisuuksiinsa. Mutta on sosiaalisia tilanteita, joissa asia täytyy syystä tai toisesta ottaa esiin (vaikkapa nyt ravintolassa syöminen tai sellaiseen keskusteluun joutuminen, jossa joku levittää väärää tietoa muunsukupuolisuudesta). Jostain syystä enemmistön edustajat kokevat silloin, että asian esiin tuomisen syy on nimenomaan huomiohakuisuus, vaikka kyse on puhtaasti käytännöllisyydestä. Voin vain toivoa itselleni voimia tällaisten tilanteiden varalle. Jotenkin ajattelen, että selviän niistä, kun olen selvinnyt elämästä tähänkin saakka.
Ihanaa on sen tietäminen, että lapselle tämä ei ole asia eikä mikään. Pienet ovat avoimia kohtaamaan aivan kaikenlaisia ihmisiä, ja äitinä tiedän kelpaavani aina sellaisena kuin olen. Sitten kun meillä kiinnostutaan sukupuolista, oma kokemukseni saa kulkea mukana sivujuonteena opettamassa, että meitä on joka lähtöön ja olemme kaikki kuitenkin aika tavallisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti