Juhlimme viime viikonloppuna O:n syntymäpäiviä, vieraina oli kaksi lapsosen kaveria äiteineen ja juuri sen verran ihmisiä meille mahtuukin, jotenkuten, parin tunnin ajaksi. Olin aika ylpeä vegaanisista tarjoiluistani, vaikka suklaakakusta olisi kyllä pitänyt laittaa kuva siihen Ei mennyt kuin Strömsössä -Facebook-ryhmään. Hoin itselleni koko valmistusprosessin ajan, että maku on tärkein, niin että kaakun valmistuessa uskoin siihen jo itsekin. Muutoin en olisi kehdannut moista läjää laittaa tarjolle. No, kaikkein tärkeintä oli tietysti että lapsella oli kivaa, ja kyllä sillä taisi olla. Ihanaa miten vähään voi olla tyytyväinen.
Tämän viikon ajan O onkin isällään ja minä vapaana kuin taivaan lintu. Eilen päätin lopettaa flunssakärvistelyn ja kävin uimassa. Se oli aivan ihanaa, vaikka loppua kohden räpiköin niin väsyneenä että jos olisin lähtenyt vielä yhdelle altaanmitalle, olisi varmaan uimavalvoja hypännyt pelastamaan. Uinti ei aiheuttanut välitöntä olon huononemista, mutta viime yönä yskin niin etten saanut nukuttua kolmen ja viiden välillä ollenkaan. Olin MH:n luona ja siinä yön tunteina tulin sitten miettineeksi, että voisiko yskä ja keuhkoja puristava tunne johtua sittenkin jostakin astmantapaisesta flunssan sijaan. Toivottavasti ei ainakaan kissa-allergiasta. MH:n koti oli varsin pölyinen (siis oikeasti, ehkä pölyisin koti jonka olen ikinä nähnyt) ja mietin vaikuttaako se olooni, siispä imuroin asunnon tänään, vaikka periaatteessa vastustankin sitä, että joudun moista tekemään toisen siivoukseen kykenevän aikuisen kodissa (no, enhän minä varsinaisesti joutunut vaan valinta oli omani). Katsotaan, helpottuuko olo lähiaikoina; ellei, niin kai sitä voisi jonkinlaisiin tutkimuksiin hakeutua.
MH aloittaa ensi maanantaina työt toisella paikkakunnalla. Näemme siis jatkossa viikonloppuisin. Minun kohtaloni on näemmä ajautua toistuvasti sellaisiin elämäntilanteisiin, että parisuhde siirtyy jonkinlaiseen etämoodiin. Vihaan sitä aivan sydämeni pohjasta. Tällä kertaa toki takana on vasta reilu puoli vuotta tätä suhdetta ja olemme sikäli toisistamme irrallisia yksilöitä, että jokapäiväinen näkeminen ei tunnu ainakaan minusta mitenkään välttämättömältä. Joka tapauksessa vihaan sitä, kun kommunikointi on pidemmän aikaa lähinnä viestejä tai puheluita, kun ei tiedä, miten toinen päivänsä viettää ja mitä ajattelee. Ahdistun. Mutta tilanne on väliaikainen ja siitä selvittäneen, tavalla tai toisella.
Ahdistun myös uutisista. Tuntuu, että mitään hyvää ei tapahdu. Tiedän kyllä, että tapahtuu, ja että keskivertoihmisen asiat ovat keskimäärin paremmin kuin sata tai viisikymmentä vuotta sitten eläneen keskivertoihmisen ja blaa blaa. Mutta kuitenkin. Esimerkiksi työttömistä käytävä keskustelu on tällä hetkellä aivan käsittämätöntä, täynnä syyllistämistä. Eilen uutisoitiin, että työnantajat palkkaavat mieluummin työssäkäyvän kuin työttömän. No tuon minäkin olisin voinut kertoa. Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen todennäköisyys tulla palkatuksi laskee jyrkästi. Niin no, entäs tällainen yksilö, joka on ollut työttömänä yli kaksi vuotta, mutta joka sitkeästi ajattelee, että hänestä voisi vielä olla johonkin? Olisiko kaikille osapuolille todellisuudessa helpompaa, että vain katoaisin kartalta ikuiseksi työmarkkinatuen ja sitten eläkkeen nostajaksi, enkä yrittäisi rimpuilla kohtaloani vastaan hakemalla töitä ja pääsemällä jopa haastatteluihin? Elättelenkö aivan turhia toiveita, kun kuvittelen olevani kuitenkin aika fiksu, ja että minusta voisi olla jollekin työnantajalle hyötyäkin?
Työtönkin voi olla vain väärillä tavoilla. Ei saa erakoitua kotiin, mutta ei saa myöskään lähteä ihmisten ilmoille (esimerkiksi liikuntapaikkoihin, iik), kun pitää olla hakemassa töitä. Pitää näyttää siistiltä, potentiaaliselta työntekijältä, mutta ei liian siistiltä, ettei luulla rahojen menneen turhuuksiin. Pitää olla reipas, mutta nöyrä. Pitää olla standardit sen suhteen, mitä töitä hakee, vaikka oikeasti ei taida olla valinnanvaraa.
MH aloittaa ensi maanantaina työt toisella paikkakunnalla. Näemme siis jatkossa viikonloppuisin. Minun kohtaloni on näemmä ajautua toistuvasti sellaisiin elämäntilanteisiin, että parisuhde siirtyy jonkinlaiseen etämoodiin. Vihaan sitä aivan sydämeni pohjasta. Tällä kertaa toki takana on vasta reilu puoli vuotta tätä suhdetta ja olemme sikäli toisistamme irrallisia yksilöitä, että jokapäiväinen näkeminen ei tunnu ainakaan minusta mitenkään välttämättömältä. Joka tapauksessa vihaan sitä, kun kommunikointi on pidemmän aikaa lähinnä viestejä tai puheluita, kun ei tiedä, miten toinen päivänsä viettää ja mitä ajattelee. Ahdistun. Mutta tilanne on väliaikainen ja siitä selvittäneen, tavalla tai toisella.
Ahdistun myös uutisista. Tuntuu, että mitään hyvää ei tapahdu. Tiedän kyllä, että tapahtuu, ja että keskivertoihmisen asiat ovat keskimäärin paremmin kuin sata tai viisikymmentä vuotta sitten eläneen keskivertoihmisen ja blaa blaa. Mutta kuitenkin. Esimerkiksi työttömistä käytävä keskustelu on tällä hetkellä aivan käsittämätöntä, täynnä syyllistämistä. Eilen uutisoitiin, että työnantajat palkkaavat mieluummin työssäkäyvän kuin työttömän. No tuon minäkin olisin voinut kertoa. Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen todennäköisyys tulla palkatuksi laskee jyrkästi. Niin no, entäs tällainen yksilö, joka on ollut työttömänä yli kaksi vuotta, mutta joka sitkeästi ajattelee, että hänestä voisi vielä olla johonkin? Olisiko kaikille osapuolille todellisuudessa helpompaa, että vain katoaisin kartalta ikuiseksi työmarkkinatuen ja sitten eläkkeen nostajaksi, enkä yrittäisi rimpuilla kohtaloani vastaan hakemalla töitä ja pääsemällä jopa haastatteluihin? Elättelenkö aivan turhia toiveita, kun kuvittelen olevani kuitenkin aika fiksu, ja että minusta voisi olla jollekin työnantajalle hyötyäkin?
Työtönkin voi olla vain väärillä tavoilla. Ei saa erakoitua kotiin, mutta ei saa myöskään lähteä ihmisten ilmoille (esimerkiksi liikuntapaikkoihin, iik), kun pitää olla hakemassa töitä. Pitää näyttää siistiltä, potentiaaliselta työntekijältä, mutta ei liian siistiltä, ettei luulla rahojen menneen turhuuksiin. Pitää olla reipas, mutta nöyrä. Pitää olla standardit sen suhteen, mitä töitä hakee, vaikka oikeasti ei taida olla valinnanvaraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti