Kun on talouden ainoa aikuinen, joutuu hoitamaan paljon aikuisten asioita. Monille tämä on tietysti itsestäänselvyys, mutta minulla ei ole vuosiin ollut sellaista vastuuta arjen pyörittämisestä kuin nyt. Soita isännöitsijälle, soita huoltoyhtiöön, pyydä se ja tämä todistus, hae sitä ja tätä sosiaalietuutta, hanki kotivakuutus ja nettiliittymä tulematta kovin pahasti huijatuksi, muista ilmoittaa elämäntilanteen muutoksesta sinne sun tänne, maksa laskut, avaa kaikki posti, myös laskun näköiset, myös ison laskun näköiset. Viime vuosina olen tuntenut itseni hajamieliseksi. Nyt varmaan selviää, olenko pysyvästi hajamielinen vai johtuiko olo vain muistiärsykkeiden puutteesta, sillä tässä uudessa elämässä muistettavaa on tarjolla kosolti. En pidä sitä ollenkaan huonona juttuna sinänsä, mutta kieltämättä rahanpuute antaa kaikelle sellaisen kurjan sävyn, että asioita pitää sumplia yltiötarkasti selvitäkseen niistä rimaa hipoen.
Pidän uudessa kodissamme siitä, että täältä näkyy enemmän taivasta. Muutimme ensimmäisestä kerroksesta viidenteen tiheähköllä ruutukaava-alueella. En juuri katsele ikkunoista kadulle, sillä olen alkanut aikuisiällä kärsiä jonkinasteisesta korkeiden paikkojen pelosta. Mutta ylöspäin, puihin ja muihin taloihin on kyllä hauskaa katsella ja ihan vain nauttia avaruudesta. Toivottavasti eivät vastapäisessä talossa luule, että kyttään. Ja tulisipa vielä aurinkoisiakin päiviä (no, tulleehan niitä). Silloin pääsen nauttimaan kahvini aurinkoisella parvekkeella, missä on yksi lempiasioistani koko asunnossa. Voisinkin yrittää muistaa ottaa siitä joskus kuvan, näette sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti