pioni

pioni

torstai 19. maaliskuuta 2015

Hallelujaa!

Huoltoyhtiö on vaihtanut nimeni asunnon oveen! Että sainkin nähdä tämän päivän!

Aloitin tänään työnhakuvalmennuksessa, johon minut te-palveluista ohjattiin. Kurssi kestää vielä koko ensi viikonkin. Tänään pidettiin tietysti esittäytymiskierros. Olin koko joukon korkeimmin koulutettu. Miksen pysty tuntemaan ylpeyttä asiasta, vaan alan heti pelätä, että minua pidetään leuhkana? Toisaalta olen myös ollut kurssilaisista lähes pisimpään työttömänä. Tunnen olevani se akateemisen ihmisen stereotyyppi, jota kaikki duunarit pilkkaavat: titteleitä kyllä on, mutta ei selvästikään mitään käytännön taitoja. Koin pientä halua nousta pöydälle huutamaan, että olen minä ollut siivoojana ja varastotöissäkin, ja niistäkin pidin, osaan ajaa trukkiakin. En kuitenkaan viitsinyt nousta.

Toisaalta valmennus alkoi otollisella hetkellä: ensi maanantaina menen työhaastatteluun siihen opiskelukaverini minulle mainostamaan paikkaan. Yksi työnhakuvalmentajista lupasi psyykata minut sellaiseen kuntoon, että saan työn. Se oli mielestäni vähän hassusti sanottu, aivan kuin olisin atleetti joka on aloittamassa omaa suoritustaan olympialaisissa; on tietysti hienoa, että valmentaja on innostunut työstään. No nyt aloin jännittää sitä haastattelua.

Minun ja lapsen yhdessäolo on ollut tällä viikolla jotenkin erityisen rentoa ja hauskaa. Ihanaa! En ole ollut yhtään kireänä eikä lapsikaan ole saanut raivareita. Näistä on tullut sellainen positiivinen kierre, kerrankin, siitäkin huolimatta että olen ollut fyysisesti aika väsynyt. Viime viikonlopun yksinolo taisi tehdä ainakin minulle hyvää. Koti on kyllä vielä vähän stressaavassa kunnossa, sillä pari suurta huonekalua pitäisi saada myytyä ja uudet sopivammat hankittua tilalle. En selvästikään jaksa panostaa pienempiin yksityiskohtiin ennen kuin isot tavarat löytävät lopulliset paikkansa, joten stressaava sotku on täysin omaa syytäni.

Huomenna menemme lapsen kanssa äitini luo. Viikonlopun aikana juhlistamme siellä lapsen syntymäpäivää (joka oli pari viikkoa sitten, mutta sukulaisille emme pitäneet vastaanottoa), joten paikalle saapuvat myös veljeni ja isoveljen perhe. En odota innolla kolmen tunnin ajomatkaa. Se on mielestäni täysin kohtuuton suhteessa siihen, mitä keskimäärin saan (eli en saa) irti äidin luona vietetystä viikonlopusta. Lohduttaudun sillä, että jälkikasvulle mummulavisiitti on varmaan isompi juttu. Pitäähän jokaisen lapsen päästä keväisin maaseudulle haistelemaan siellä yleisesti vallitsevaa kakanhajua. Niin niitä muistijälkiä kuulkaa synnytetään sinne aivoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti