Sain verhot silitettyä ja ripustettua. Ärsyttävää kun ostaa tuotteen, jonka nimi on valmisverhot eikä siinä ole mitään valmista. No juu, ei tarvinnut ommella, kiitos siitä. Silittäminen on inhokkikotityöni muutenkin ja sitten ne verhoihin paketissa tulleet pikkurypyt, aargh. Lopuksi vielä ripustaminen, ei kun kas, nämä ovatkin liian pitkät, pitää tehdä yläreunaan pieni käänne, noin, kas, tein liian pienen, noin, nyt se meni vinoon, uudestaan, no niin, viimeisillä käsivoimillani ujutan valmiiksi nipsutetut verhot roikkumaan kiskoon sen päässä olevasta melkein liian pienestä kolosta. Menivät sentään oikein päin heti ensi yrityksellä. Näyttävät kyllä siltä, että silitysraudan voisi kaivaa saman tien uudelleen esiin, teippiharjan samoin. Miksi vaivaudun? Sisustaminen on ajatuksena niin mukava, ja sitten se on kuitenkin aina tätä. Viimeistään kaikkiin tekstiileihin kertyvät kissankarvakerrostumat vievät ilon yrityksistä piristää kotia jollakin uudella. Vai oliko se niin, että kun kerran olen kissoja hankkiessa tiennyt, että niistä lähtee karvaa, niin minulla ei ole lupaa valittaa asiasta? Näin joku aina välillä antaa ymmärtää, jos ei sanallisesti niin katseellaan nyt ainakin.
Tällaisina ihanan aurinkoisina päivinä toivon, että minun olisi helpompi lähteä ulos. Ettei mieleni olisi niin täynnä pieniä mutta isoilta tuntuvia esteitä. Tulisipa joku hakemaan ja veisi vaikka jonnekin penkille istumaan. Nököttäisin siinä ihan tyytyväisenä pari-kolme tuntia ja tuntisin varmaan saaneeni jotain aikaiseksi. Ehkä arastelisin ulkomaailmaa hitusen vähemmän ja häpeäisin itseäni hitusen vähemmän ja uskaltautuisin tekemään saman uudestaankin. Ongelmani on kai, ettei minun tarvitse mennä minnekään. Kuvittelen, että jos minut nähdään istumassa rennosti pukeutuneena ja tyytyväisen oloisena aurinkoisella puistonpenkillä keskellä päivää, niin työttömyys, masennus ja sosiaalinen sopeutumattomuus jotenkin paistavat minusta katsojien silmiin. Pitäisi sen sijaan pukeutua siististi ja meikata, pysyä liikkeessä ja vieläpä näyttää kiireiseltä, siltä kuin olisi siirtymässä kiireisestä työpäivästä vähän pikaisesti harrastamaan jotain jumppaa ja sitten kiireellä kotiin, kun on nämä ruuhkavuodet ja niin kiire koko ajan. Hitto, en kyllä jaksaisi sellaista elämää viikkoakaan. Enkä minä oikeasti niin kovin välitä, mitä ihmiset ajattelevat minut nähdessään. Olen vain todella, todella huono lähtemään minnekään. Täysin aloitekyvytön.
Lapsen kanssa sentään jaksaa puuhailla. Kevään ensimmäiset saippuakuplat on puhallettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti