Jee jee

Olin ostaa 50-luvulta peräisin olevan sohvan. Onneksi se myytiin jollekulle muulle sillä välin, kun minä yritin järjestellä sille kuljetusta.

Tämä talo kärsii eräänlaisesta tuholaisongelmasta. Ihmiset saavat minun puolestani uskoa mihin uskovat, kunhan siitä ei ole haittaa toisille. Mutta täällä olen joutunut sen verran usein hätistelemään jehovan todistajia oveltani, että minua se alkaa jo haitata. Kotonaan pitäisi saada olla rauhassa. En tiedä, kuka nämä ihmiset päästää sisään kerta toisensa jälkeen, ehkä he ovat hankkineet tietoonsa ovikoodin. Eilen olin kaikessa rauhassa teippailemassa nettijohtoa makuuhuoneen jalkalistaan, kun ovikello taas soi. En mennyt avaamaan, vaan jäin istumaan hiljaa ja odottamaan ovikellonsoittajien poistumista. Mutta! Ennen siirtymistään seuraavalle ovelle he sujauttivatkin postia sisään postiluukustani. Se laskeutui suoraan lapsen leikkikuorma-auton lavalle. Eikä se ollut mikä tahansa lehtinen, vaan jonkun kokouksen esite sekä käsin kirjoitettu viesti, kirjekuoressa jonka päällä luki käsin kirjoitettuna sukunimeni. Minulle tuli kovin ahdistava olo. Teki mieleni avata ovi ja sanoa jotain (en tietenkään tehnyt niin, koska olen nössö). Luulen, että lisään postiluukkuuni mainoskiellon ohelle uskonnollisen materiaalin kieltävän lapun. En minäkään käy heidän kotonaan toimittamassa kutsuja evoluutiollistieteellisiin konferensseihin, alleviivaten heidän henkilökohtaista vääräuskoisuuttaan. Perkele, anteeksi kielenkäyttöni, mutta tällainen ärsyttää niin vietävästi.

Huomenna on lapsen viimeinen hoitopäivä ennen lomaa. Perjantaina hän lähtee isänsä kanssa mummolaan ja minä jään yksin ties miten moneksi päiväksi. Jippii! Aion nukkua, juoda siideriä ja syödä sipsejä ja herkkuleipomuksia, pyöräillä ja käydä kirpputorilla ja taidemuseossa ja mitäs vielä, no, pitää keksiä asioita joiden tekeminen ei maksa mitään. Parin päivän ajan saan nauttia melkein tyhjästä kaupungista - kävely tai pyöräily jokirannassa kuulunee siis ohjelmaan, ja ajatelkaas, voin vaikka poiketa jokilaivaan tuopilliselle, jos huvittaa.

Kesästä

Kysyin sosiaalisessa meediassa, millaisissa paikoissa kaverini tutustuvat tai ovat tutustuneet uusiin ihmisiin (minä aina välillä harrastan galluppeja, jotta pysyn kärryillä siitä, millaista normaalien ihmisten elämä on). Töissä, koulussa, harrastuksissa, järjestöissä, kulttuuririennoissa, lasten kautta. Vastaukset eivät luonnollisestikaan ole mieleeni; olisin mieluummin kuullut, että parhaat ystävät vain tupsahtavat maagisesti ihmisen elämään silloin, kun hän on yksinäisimmillään ja kaipaa eniten ymmärtäjää. Asia on ollut mielessäni paljon, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vakuuttuneempi olen omasta huonoudestani, mitä tulee ihmissuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Osittain olen toki tajunnut tämän jo kauan sitten: olen ujo, introvertti, en jaksa hymyillä enkä oikein osaa keksiä puheenaiheita. Nämä asiat hyväksyn faktoina ja olen ajatellut, että niistä huolimatta voin kyllä löytää ystäviä. Mutta nyt omatunto soimaa, sillä olen alkanut ymmärtää, että asian eteen olisi pitänyt myös nähdä vaivaa. Minun taktiikkani on ollut, että valitsen ihmisen, johon haluan tutustua, mutta sitten jätän sen varsinaisen tutustumisen heidän vaivakseen. En kerta kaikkiaan uskalla ottaa sellaisia askelia, jotka tekisivät ihmissuhteesta astetta syvemmän tai merkityksellisemmän. Ympärilläni on ollut mielenkiintoisia ihmisiä, joiden olen antanut vain luisua etäämmälle ja sitten ulottumattomiin, koska en ole jaksanut tehdä aloitteita yhteydenpidossa. Eihän tällainen voi toimia. Tämän tajuaminen saatta olla askel parempaan suuntaan, mutta juuri nyt tunnen itseni niin äärimmäisen huonoksi ihmiseksi, että se ei todennäköisesti edesauta uusien suhteiden luomistakaan. Joka tapauksessa, ihmisiin tutustuminen on varmaan ollut mielessäni myös siksi, että:

Tuossa oli nuo pari lämpimämpää päivää. Kesäinen sää näyttää saavan hormonini ns. hyrräämään. Mietin kertakaikkisen epäsopivia ajatuksia joka toisesta vastaantulijasta. Aivan kamalaa, ei muuten mutta siksi kun se on niin säälittävää. Säälittävintä on tietysti se, että todennäköisyys sille, että kukaan vastaantulija ajattelisi epäsopivia ajatuksia minusta on pyöreä nolla. Ja vaikka ajattelisikin, mitä sitten? Ajattelemisesta on pitkä matka, no, kaikkeen muuhun, siihen, että tilanne muuttuu millään tasolla sosiaaliseksi. Sitäpaitsi, mitä minä niiltä ihmisiltä oikeastaan haluaisin? Ei minua juurikaan kiinnosta esimerkiksi seksi tuntemattomien kanssa, ainakaan lauantai-aamupäivänä leikkipuistosta palatessa, vaikka se vastaantulija olisi miten puoleensavetävä. Olen jotenkin aivan sekaisin tunteideni kanssa. Jos jollain on joku pätevä analyysi tarjolla, otan sen ilolla vastaan.

Se siitä sekavuudesta. Ostin viikonloppuna lapselle sandaalit (hänen isänsä ne tietysti maksaa). Kävimme ensin muutamassa kenkäkaupassa kiroilemassa hintoja (minä kiroilin, lapsi ei tiettävästi): 55-80 euroa lasten sandaaleista, joiden käyttöikä on näillä leveysasteilla maksimissaan kolme kuukautta. Siinä saa jo tehdä tosissaan töitä, että pääsee alle euron hintaan käyttöpäivää kohti - ensi kesänähän ne ovat jo liian pienet emmekä me talvenkaan aikana matkaile minnekään lämpimään. Onneksi tein lopulta löydön marketista: viime vuoden mallia olevat semilaatumerkin sandaalit sai alle neljälläkympillä. Tiedän niiden olevan viime vuoden mallia vain, koska O:lla oli samanlaiset viime vuonna. Hinta on mielestäni silti aika mojova, mutta ainakin tiedän noiden kestävän käyttöä. Lasten "pakollisten" varusteiden hinnoissa on usein hieman kusetuksen makua (paljon voi ostaa käytettynä, mutta sandaalit eivät minulla kuulu siihen kategoriaan).

Koskahan minä saan jostain jotain rahaa? Olen laskeskellut, että sohva jää edelleen ostamatta, sillä "tulossa" olevilla pennosilla saan maksettua vain pakolliset jutut. Mutta istutaan sitten lattialla.

Kaappi

Päätin siirtää lenkkipyöräni parvekkeelta alakerran pyörävarastoon, jotta lenkille lähteminen olisi helpompaa. Nyt en nääs kerta kaikkiaan tunnu saavan aikaiseksi, vaikka miten tiedän että 6-8 lenkin jälkeen olisin koukussa ja rakastaisin taas ajamista. Jos joku sieltä varastosta pyöräni varastaa, niin sille ei kai sitten voi mitään. Toki köytän sen paikoilleen järeimmällä lukollani. Samalla saan parvekkeelle enemmän tilaa, jippii.

Koska olen riippuvuuteen taipuvainen luonne, olen viime aikoina paikannut kirpputorillakäymättömyyttäni - yllätys yllätys - facebook-kirpputoreilla, tori.fi:llä ja huuto.netillä. Koko kirpputorillakäymättömyys on toisin sanoen pelkkää narkkarin valhetta. Olen vieläpä tehnyt inttervepistä suurikokoisia löytöjä, viimeksi toissapäivänä valtavan kaapin, jota ei vain voinut jättää ostamatta, kun se oli niin halpa. Tämä kaappi oli oikeastaan vain kirsikka jäätelöannoksen (rommirusinaa kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla) päälle: kotimme on nyt sellainen 50-lukupläjäys, että pelkään menneeni jo liiankin pitkälle. Vaikka jos en omasta mielestäni ole mennyt, niin mitäs minä muiden näkemyksistä välittäisin. Joka tapauksessa, kaapista johtuen edessä on nyt makuuhuoneen rymsteeraus. Tila on rajallinen, joten jostakin on luovuttava. Something's gotta give, kuten Ameriikassa sanovat. Kyllä minä vielä joskus saan tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voin laittaa jonkun kuvan blogiinkin. Vaihdoinpas sujuvasti puheenaihetta pois narkkariudestani.

No, nyt taisin keksiä miten tämän huoneen järjestän. Totta kai minä olen sisällä ja siirtelen huonekaluja kesän toistaiseksi lämpimimpänä päivänä (ei, ei minun ole pakko, kunhan tässä marttyroin).

Pöly

Hei, uusi lukija! Kivaa että löysit tänne, tervetuloa! Koeta kestää.

Olen järjestellyt minulle ja O:lle loman ajaksi leikkitreffejä päiväkotikavereiden kanssa. Kiitos ryhmän vanhempien sähköpostilistan, en joutunut olemaan niin rohkea, että olisin ottanut asian puheeksi jonkun kanssa henkilökohtaisesti päiväkodin eteisessä. Ainakin kahta lähellä asuvaa kamua tulemme näkemään myös lomalla, mikä on minusta kerrassaan mahtavaa. Lapsella alkaa juuri olla vähän enemmän kiinnostusta yhteisiin touhuihin muiden kanssa ja olisi sääli, jos sosiaalisuuden harjoittelu jäisi totaalitauolle kuudeksi viikoksi. Puhun tietysti nyt myös itsestäni, huomasin kyllä.

Meillä on pölyongelma. Olenkohan minä kirjoittanut tästä jo aiemmin? Ei sen väliä. Meillä on joka tapauksessa kotona niin valtavasti pölyä, että en enää tiedä, mitä tekisin sen kanssa. Imuroin vähän joka päivä, ja kerran viikossa perusteellisesti. Kerran viikossa myös erikseen pyyhin pölyt ja teippiharjaan verhot niistä kohdista, missä kissat hengailevat. Nyt olen lisäksi tunnollisesti käynyt ravistelemassa lakanat tuuletusparvekkeella sekä ennen pesua että ennen kaappiin viikkaamista (ne pölyyntyvät uudelleen kuivaustelineellä, jolle on yleensä tilaa vain olohuoneessa). Silti jokaisella tummalla tasolla näkyy jatkuvasti tasainen pölypeite ja kaikista tekstiileistä tuprahtaa ilmaan pilvi, kun niitä vähän hipaisee. Raivostuttavaa. En tiedä voinko enää syyttää tästä vain kissoja. Kuuntelen mieluusti neuvoja, jos jollakulla sellaisia on tarjota.

Minulla on menneisyydessäni muutama sellainen ihminen, joista olen silloin aikanaan ajatellut, että tuon kanssa minulla voisi olla suhde (joko vakava tai ei-niin-vakava), jos olisimme tavanneet erilaisissa olosuhteissa tai eri ajankohtana. Onkohan epänormaalia, että ne ihmiset pulpahtelevat nyt erityisen aktiivisesti mieleen? Ehkä ei. On tietysti varsin todennäköistä, etteivät he ole kuunaan ajatelleet vastaavanlaisia ajatuksia minusta. Taidan olla vähän yksinäinen.

Carrie-ajatuksia

Minulla oli tänään parikin sellaista oivalluksen hetkeä, jolloin tajusin jonkin omasta mielestäni kovinkin relevantin seikan tahi syy-seuraussuhteen omasta historiastani ja ajattelin, että tämän haluan kirjoittaa blogiin. Arvatkaa muistanko niitä asioita enää.

Köyhyys vaivaa edelleen: rahaa ei ole vieläkään tullut sen enempää palkan kuin työttömyyskorvauksenkaan muodossa. Pelkään, että alan olla velkaa sinne sun tänne. Olen myynyt jo pari aika rakasta vaatekappaletta, koska niillä sattui olemaan myös hieman rahallista jälleenmyyntiarvoa. Kaappini on kohta tyhjä. No ei ole. Mutta ei siellä kyllä mitään ns. päällepantavaa ole.

Viikonloppu oli jotenkin raskas. TT oli meillä, emmekä keskustelleet oikein mistään. Minä mietin jatkuvasti, miten hänen idänreissunsa oli mennyt, mutta en toisaalta halunnut tietää, joten en kysynyt asiasta mitään. Enkä osannut sitten muutakaan puhua. Toisaalta oli taas ihan mukavaa ulkoilla yhdessä leikkipuistossa ja käydä kahvilassa. En tiedä. On vaikeaa pysyä kovana ja päästää irti, mutta ulospäin näytän varmasti nimenomaan kovalta, kylmältä ja tunteettomalta.

Olen kyllä selvästi jo jossain määrin tottunut siihen, että saan päättää itse tekemisistäni ja kaikesta. En niin millään haluaisi joustaa yhtään mistään. Lauantaina keitin iltapuuroa lapselle ja piti keittää myös aikuisille, mutta koska ainekset olivat vähissä, puuroa riitti meistä vain toiselle. Minä olisin halunnut sen, tietysti, mutta teeskentelin, etten välitä ja annoin TT:n syödä sen. Mielessäni vihoittelin kovasti TT:lle, mutta eihän hän tehnyt mitään väärää. Jotain sellaista hänessä vain on, mikä saa minut työntämään omat toiveeni jonnekin piiloon. Sen huomaaminen nyt viikonloppuna muutamaankin otteeseen teki tavallaan hyvääkin, vahvistaahan se ajatusta siitä että ero oli oikea ratkaisu. Still, I couldn't help but wonder, kuten Carrie Bradshaw kirjoittaisi, tekisinköhän minä samoin kenen kanssa tahansa? Ja miten hitossa minä voisin oppia siitä pois, ellen ole vielä oppinut?

Hyvää viikonlopussa olivat mm. opiskelukaverini (ensimmäisestä pääaineestani) E:n valmistujaiset, joissa kävin yksin. Juhlat olisivat jatkuneet boolin merkeissä illalla, mutta minä tein rohkeasti vierailuni jo iltapäivällä, kun kaikki muut vieraat olivat juhlakalun sukulaisia. Olen aika ylpeä siitä, että uskalsin. Söin tietysti hermostuksissani liikaa kakkua, mutta kun se oli niin hyvää. Töksähtelevää keskustelua vältellessäni rapsuttelin myös yhdessä vaiheessa kissaa ja vaatteeni olivat lopulta aivan karvojen peitossa. Niin se ihmisen todellinen olemus tulee esiin, vaikka sen olisi kotoa lähtiessä koettanut miten kammata (teippiharjata) piiloon. Minä olen kissankarvainen turpea herkkuperse eikä siitä näköjään mihinkään pääse.

Siunattu tahmeus

Kuten pohdinkin, eiliset ajatukset olivat vielä keskeneräisiä. Tulivat nimittäin uniin viime yönä. Unessa vaadin mustasukkaisuudensekaisella raivolla TT:tä tilille siitä, mitä hänen ja erään naisen välillä on tapahtunut. Todellisuus on, että jotain varmaan on tapahtunut (se työkeikka Itä-Suomeen, jolta hän on juuri palannut (aiemmat siinä paikassa käymiset olivat ehdottomasti yksi syy eroomme (ei siellä silloinkaan "mitään" (rajanveto on suhteellista, mutta kenties joku ymmärtää, mitä tarkoitan) "tapahtunut", mutta ystävyys sen naisen kanssa eteni epäilyttävään suuntaan (viimeiset puolitoista vuotta paikka oli häneltä "kielletty", joten tokihan hän sinne ryntäsi heti eron jälkeen)))), mutta fakta on myös, että minulla ei ole enää mitään oikeutta häntä siitä kovistella. Sekös kismittää. Siinä unessa tunsin voimakkaampia tunteita kuin aikoihin hereillä ollessani. Käyttäydyin riitatilanteessa juuri niin ärsyttävästi kuin oikeastikin käyttäydyn. Herättyäni olin taas kiitollinen tästä lääkityksen aikaansaamasta tahmeasta tasapaksuudesta.

Samanaikaisesti kismiinnyksen kanssa olen kuitenkin kaivannut viime päivinä monia asioita suhteestamme. Ehkä kyseessä on vain yksinolon pelko, sen tajuaminen että ei ole kovin todennäköistä että enää tapaisin ketään. Viihdyn erinomaisesti yksin noin pääosin, mutta kyllä ihmisen kosketusta kumminkin kaipaa. Sen suhteen olen ns. huonossa jamassa. Vai miksi minä muuten nauttisin hammaslääkärissä käymisestä?

Hain yhtä työtä Lontoosta. Siellä näyttää olevan melkein jatkuvasti tarvetta minun alani ihmisille. Ymmärrän, että isojen firmojen kannattaa keskittää toimintojaan, mutta tuntuisi silti hieman absurdilta lähteä Lontooseen tekemään lähes minimipalkalla suomen kieleen liittyvää työtä, jonka pystyisi tekemään myös kotoa käsin. Tarjottu palkka on kyllä noin kaksinkertainen viime projektiin verrattuna, mutta se taitaa jo sisältää asuinpaikan vaihdosta aiheutuviin kustannuksiin varatun summan. Kysyin etätyömahdollisuudesta. Jäänen vaatimuksineni huomioimatta haussa.

Parveke ja lounas auringossa kutsuvat. Olenpas ylpeä tuosta luovasta, yltiöpäisestä sulkeiden käytöstäni.

Päänsärky

Mitähän minä nyt taas olen kirjoittanut, kun Irlannista on viimeisen viikon aikana käyty lukemassa blogiani yhtä paljon kuin Suomesta? Huomaan olevani ikävä ihminen, sillä tämä ei minusta tunnu samalla tapaa pelottavalta kuin se kerta kun lukijaryntäys tuli Venäjältä.

Minulla on jo toista päivää rasittava paikallinen päänsärky. Siis erittäin paikallinen. Tarkalleen ottaen noin yhden neliösentin alue keskellä vasenta kulmakarvaani on se kohta, jonka takana särky on. Se ei tuntuisi liittyvän silmään, sillä silmän auki tai kiinni pitämisellä ei ole särkyyn vaikutusta. Sen kohdan painaminen sormenpäällä auttaa hieman, mutta en minä jaksa koko ajan sormeani siinä pitää, kun joudun ujuttamaan sen silmälasien reunan alle ja kääntämään koko käsivarren korkealle ilmaan. Ei puhettakaan sellaisesta rennon mietiskeleväisestä noja-asennosta.

Tunnen päänsäryn lisäksi aivan valtavaa kuumotusta mennä kirpputorille. Käteni oikein syyhyävät, kun ajattelen kaikkia niitä aarteita, joita voisin löytää. En oikein tiedä mistä on kyse. Joka tapauksessa minun on nyt vain odotettava, että saan muutakin rahaa kuin asumistuen, eikä minulla sittenkään tule olemaan varaa mihinkään todellisiin aarteisiin. Mutta ei ostaminen ehkä lopulta olekaan tärkeintä kirppistelyssä, vaan ihanien tavaroiden hypistely ja kammoittavien tavaroiden kauhistelu ja yleinen tunnelmointi. Löydöt ovat sitten bonusta siihen päälle. Työttömänä on mukavaa, kun ehtii kirpputorille arkena päiväsaikaan eikä siellä ole kovin ruuhkaisaa (paitsi tietysti lastentavarakirpputorilla, mutta sen verran zen-henkeä löytyy jopa minusta, että selviän sieltäkin elävänä ulos - karaistuin kai äitiysloman aikana). No, onneksi nyt sataa, niin ei tee mieli poistua kotoa ylipäätään.

Oli muitakin, monimutkaisempia ajatuksia (lähinnä kaipaus- ja kiukkuperustaisia), mutta ne eivät taida olla kirjoituskelpoisia vielä tänään. Aion sen sijaan ottaa nyt tavallistakin isomman iltapäiväkahvin ja kaksi suklaakeksiä.