Kesästä

Kysyin sosiaalisessa meediassa, millaisissa paikoissa kaverini tutustuvat tai ovat tutustuneet uusiin ihmisiin (minä aina välillä harrastan galluppeja, jotta pysyn kärryillä siitä, millaista normaalien ihmisten elämä on). Töissä, koulussa, harrastuksissa, järjestöissä, kulttuuririennoissa, lasten kautta. Vastaukset eivät luonnollisestikaan ole mieleeni; olisin mieluummin kuullut, että parhaat ystävät vain tupsahtavat maagisesti ihmisen elämään silloin, kun hän on yksinäisimmillään ja kaipaa eniten ymmärtäjää. Asia on ollut mielessäni paljon, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vakuuttuneempi olen omasta huonoudestani, mitä tulee ihmissuhteiden luomiseen ja ylläpitämiseen. Osittain olen toki tajunnut tämän jo kauan sitten: olen ujo, introvertti, en jaksa hymyillä enkä oikein osaa keksiä puheenaiheita. Nämä asiat hyväksyn faktoina ja olen ajatellut, että niistä huolimatta voin kyllä löytää ystäviä. Mutta nyt omatunto soimaa, sillä olen alkanut ymmärtää, että asian eteen olisi pitänyt myös nähdä vaivaa. Minun taktiikkani on ollut, että valitsen ihmisen, johon haluan tutustua, mutta sitten jätän sen varsinaisen tutustumisen heidän vaivakseen. En kerta kaikkiaan uskalla ottaa sellaisia askelia, jotka tekisivät ihmissuhteesta astetta syvemmän tai merkityksellisemmän. Ympärilläni on ollut mielenkiintoisia ihmisiä, joiden olen antanut vain luisua etäämmälle ja sitten ulottumattomiin, koska en ole jaksanut tehdä aloitteita yhteydenpidossa. Eihän tällainen voi toimia. Tämän tajuaminen saatta olla askel parempaan suuntaan, mutta juuri nyt tunnen itseni niin äärimmäisen huonoksi ihmiseksi, että se ei todennäköisesti edesauta uusien suhteiden luomistakaan. Joka tapauksessa, ihmisiin tutustuminen on varmaan ollut mielessäni myös siksi, että:

Tuossa oli nuo pari lämpimämpää päivää. Kesäinen sää näyttää saavan hormonini ns. hyrräämään. Mietin kertakaikkisen epäsopivia ajatuksia joka toisesta vastaantulijasta. Aivan kamalaa, ei muuten mutta siksi kun se on niin säälittävää. Säälittävintä on tietysti se, että todennäköisyys sille, että kukaan vastaantulija ajattelisi epäsopivia ajatuksia minusta on pyöreä nolla. Ja vaikka ajattelisikin, mitä sitten? Ajattelemisesta on pitkä matka, no, kaikkeen muuhun, siihen, että tilanne muuttuu millään tasolla sosiaaliseksi. Sitäpaitsi, mitä minä niiltä ihmisiltä oikeastaan haluaisin? Ei minua juurikaan kiinnosta esimerkiksi seksi tuntemattomien kanssa, ainakaan lauantai-aamupäivänä leikkipuistosta palatessa, vaikka se vastaantulija olisi miten puoleensavetävä. Olen jotenkin aivan sekaisin tunteideni kanssa. Jos jollain on joku pätevä analyysi tarjolla, otan sen ilolla vastaan.

Se siitä sekavuudesta. Ostin viikonloppuna lapselle sandaalit (hänen isänsä ne tietysti maksaa). Kävimme ensin muutamassa kenkäkaupassa kiroilemassa hintoja (minä kiroilin, lapsi ei tiettävästi): 55-80 euroa lasten sandaaleista, joiden käyttöikä on näillä leveysasteilla maksimissaan kolme kuukautta. Siinä saa jo tehdä tosissaan töitä, että pääsee alle euron hintaan käyttöpäivää kohti - ensi kesänähän ne ovat jo liian pienet emmekä me talvenkaan aikana matkaile minnekään lämpimään. Onneksi tein lopulta löydön marketista: viime vuoden mallia olevat semilaatumerkin sandaalit sai alle neljälläkympillä. Tiedän niiden olevan viime vuoden mallia vain, koska O:lla oli samanlaiset viime vuonna. Hinta on mielestäni silti aika mojova, mutta ainakin tiedän noiden kestävän käyttöä. Lasten "pakollisten" varusteiden hinnoissa on usein hieman kusetuksen makua (paljon voi ostaa käytettynä, mutta sandaalit eivät minulla kuulu siihen kategoriaan).

Koskahan minä saan jostain jotain rahaa? Olen laskeskellut, että sohva jää edelleen ostamatta, sillä "tulossa" olevilla pennosilla saan maksettua vain pakolliset jutut. Mutta istutaan sitten lattialla.