Parin viime päivän ahkera jumppaaminen näyttää hieman auttaneen niska- ja hartiakipuihin. Madalsin lisäksi tietokoneen näyttöä ja se oli hyväksi. Ergonomian tärkeyden ymmärtää vasta, kun ergonomiaa ei ole. Viikonloppuna, kun TT on täällä, aion livahtaa itsekseni kävely- tai pyörälenkille. Ajatus liikkumisesta tuntuu nyt ihanalta, mutta pahoin pelkään, että TT:n läsnäolo saa minut toisiin mietteisiin; vaisuunnun ja alan vähätellä omia halujani. Katsotaan, miten käy.
Otin tänään iltapäivän ja illan mittaan muutaman valokuvan kotona ja nyt kun katselen niitä, huomaan että meillä näyttää tavallaan ihan mukavalta, paikoittain. Olen aika lailla sokea kaikelle sisustukseen liittyvälle ns. livenä ja näen asioiden oikean laidan vasta kuvista. Ihmeellinen vamma. Pitäisi kai kuvata joka huoneen joka nurkka ja tehdä jonkinlainen kartoitus siitä, mikä kaipaa kohennusta. Mutta se olisi masentavaa, koska kohennukset yleensä maksavat jonkin verran.
Kävin päiväkodissa keskustelemassa lapsen varhaiskasvatussuunnitelmasta. Mitään sinänsä yllättävää O:sta ei tullut ilmi. Sen sijaan yllätyin hieman omasta reaktiostani siihen, miten paljon lastentarhanopettajan kuvaus lapsesta toi mieleeni minut itseni, hyvässä ja pahassa. Koin todella voimakkaasti epäonnistuneeni vanhempana. Ymmärsin, että en ole pystynyt tekemään O:lle yhtään helpommiksi niitä asioita, jotka olivat lapsena ja nuorena (ja osittain ovat edelleen) itselleni vaikeita. Olen nyt sitten yrittänyt muistutella itseäni siitä, että ehkä päiväkoti-ikäisestä ei voi vielä mitään kovin lopullista lausua. Kuristava ahdistus asiasta on vähän helpottanut. Tajusin myös äsken, että kuulemani analyysi lapsen käytöksestä toi vahvasti mieleen omat terapiasessioni ja osa ahdistuksesta oli kaipuuta siihen, että voisin käydä sellaista keskustelua useamminkin, jonkun luotettavan ihmisen kanssa, sekä itsestäni että O:sta ja muistakin elämässäni olevista ihmisistä. Kai minulla vain on tarve saada (yli)analysoida. No, ehkä onnistun ainakin osan siitä kanavoimaan tähän blogiin.
Sekalaista hölpötystä, taas. Kun kirjoittaa kömpelösti puhelimella, jaksaa ajatellakin vain lyhyitä, kömpelöitä ajatuksia.
Kävin päiväkodissa keskustelemassa lapsen varhaiskasvatussuunnitelmasta. Mitään sinänsä yllättävää O:sta ei tullut ilmi. Sen sijaan yllätyin hieman omasta reaktiostani siihen, miten paljon lastentarhanopettajan kuvaus lapsesta toi mieleeni minut itseni, hyvässä ja pahassa. Koin todella voimakkaasti epäonnistuneeni vanhempana. Ymmärsin, että en ole pystynyt tekemään O:lle yhtään helpommiksi niitä asioita, jotka olivat lapsena ja nuorena (ja osittain ovat edelleen) itselleni vaikeita. Olen nyt sitten yrittänyt muistutella itseäni siitä, että ehkä päiväkoti-ikäisestä ei voi vielä mitään kovin lopullista lausua. Kuristava ahdistus asiasta on vähän helpottanut. Tajusin myös äsken, että kuulemani analyysi lapsen käytöksestä toi vahvasti mieleen omat terapiasessioni ja osa ahdistuksesta oli kaipuuta siihen, että voisin käydä sellaista keskustelua useamminkin, jonkun luotettavan ihmisen kanssa, sekä itsestäni että O:sta ja muistakin elämässäni olevista ihmisistä. Kai minulla vain on tarve saada (yli)analysoida. No, ehkä onnistun ainakin osan siitä kanavoimaan tähän blogiin.
Sekalaista hölpötystä, taas. Kun kirjoittaa kömpelösti puhelimella, jaksaa ajatellakin vain lyhyitä, kömpelöitä ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti