Kävin mummopyörällä naapurikunnan puolella hakemassa erään nettikirpputorilta ostamani tavaran. Myyjä ihmetteli, miten olen lähtenyt pyörällä niin pitkälle reissulle (9 km päähän, no, mikä nyt kenenkin mielestä on pitkä) ja miten mahdan selvitä takaisin kotiin. Tuollainen taivastelu on minusta äärimmäisen rasittavaa ja vähättelevää. Mitä sitten, jos ihmisellä itsellään on tapana käydä lähikaupassakin autolla? Jollekin muulle voi olla yhtä lailla arkipäivää kuljettaa kaikki tarvittava pyörällä. Sitäpaitsi lukihan siinä myynti-ilmoituksessa tavaran mitat, kyllä minä tiedän minkä kokoinen tavara pyöräni koriin mahtuu. Eikä matkan pituuskaan minulle mitenkään yllätyksenä tullut, osaan nääs lukea karttaa. Olenko minä muka jotenkin poikkeavan fiksu, kun kykenen tällaiseen ajatteluun?
Joka tapauksessa, pyöräily tuntui kohtuullisen mukavalta menomatkalla ja vielä vähän mukavammalta paluumatkalla (mietin jopa, pitäisikö käydä vain hakemassa kotoa vauhdikkaampi pyörä ja lähteä jatkolenkille, mutta sitten muistin, etten ole vieläkään vaihtanut siihen kesärenkaita). Saan sairasta tyydytystä muiden pyöräilijöiden ohittamisesta. Tykkään myös tuomita hiljaa mielessäni edessäni ajavien pyöräilijöiden ajotyylejä, etenkin ylämäissä. Useimmilla ylävartalo venkuloi puolelta toiselle, kun he polkevat viimeisillä voimillaan mäkeä ylös. Minä sen sijaan tiedän, että kunnon pyöräilijän (TM) tulee pitää ylävartalo ja sen myötä koko pyörä mahdollisimman vakaana saadakseen jaloistaan kaikki tehot irti. (Kokeilkaa vaikka, niin huomaatte, että pyöräily on varsin hyvää treeniä ylävartalollekin.) Tunnen itseni suorastaan pyöräteiden valtiaaksi ohittaessani venkuloitsijat kylmänrauhallisella ajotavallani, etenkin sellaiset venkuloitsijat, joilla on "parempi" pyörä. Säälittävää? Totta maar, muutenhan en olisi minä.
Tuleekohan tästä kesästä hyvä pyöräilykesä? Jotain sellaista minä ja itsetuntoni juuri nyt tarvitsisimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti