Olen kohta elänyt kaksi viikkoa työssäkäyvän vanhemman arkea. Tai enhän minä missään käy, niin mukavaa kuin se olisikin. Kuitenkin, muuta ei näemmä ehdi tehdä kuin työtä ja lapsen kanssa touhuilua. Ruokakauppaan ei meinaa ehtiä millään. Blogiin kirjoitettavia asioita risteilee mielessä päivien mittaan, mutta iltaisin ei jaksa enää kirjoittaa, tai ajatella niin pitkiä ajatuksia että niitä kannattaisi kirjoittaa. Olen selvästi ollut aivan hemmoteltu sen suhteen, miten vapaasti olen saanut arkiset menoni järjestää. Kotitoimistossa olo on välillä sellaista työn ja vapaa-ajan rajalla häilymistä, että päivän päätteeksi ei tunne saaneensa kummallakaan saralla mitään aikaiseksi. Viime päivät ovat kylläkin jo olleet erittäin vahvasti työpainotteisia. Sen tietävät myös hartiani ja niskani; onko ihme, että on jumissa, jos se kuuluisa flow iskee ja tulee istuttua kolme tuntia hievahtamatta lukuunottamatta oikeaa kättä, joka tekee pienenpientä liikettä hiirellä ja vasenta kättä, joka napauttaa satunnaisesti välilyönnin tai pari. Äsken keppijumppasin olohuoneessa, se tuntui hyvältä mutta ei varmaankaan ollut tarpeeksi. Tällaisina iltoina puolisosta olisi hyötyä: voisin itse lähteä vaikka tunnin kestävälle kävelylenkille kuvitteellisten kävelysauvojeni kanssa (todellisia en viitsi hankkia, voihan käsiä ilman sauvojakin heilutella vähän isommin). Vaikka enhän minä todennäköisesti lähtisi, vaan marisisin kunnes se puoliso ymmärtäisi tarjoutua hieromaan hartioitani.
Olen tullut hyvähköksi työssä. Siinä vaaditaan sekä tarkkuutta että nopeutta. Tarkkuudessa alan juuri olla kokeneempien tasolla ja nopeudessa olen nähtävästi ns. omaa luokkaani. Olen tietysti tyytyväinen itseeni, mutta yllättävästi olen löytänyt itsestäni senkin puolen, joka piittaa enemmän koko työryhmän menestyksestä. Ainut varjopuoli on ollut se, että nopeuteni vaikuttaa olevan kova paikka K:lle, joka on paljastunut työtoverina varsin kilpailulliseksi ja on myös ylpeä asemastaan ryhmän kokeneimpana. Olen kyllä mielestäni onnistunut hienosti päästämään asiaan liittyvät kommentit toisesta korvasta ulos. Tai miten sen nyt ilmaisisi, kun kommunikointi tapahtuu pikaviestein... toisesta silmästä ulos? Yök.
Näin tänään Tyypin. Voisi se kyllä ehkä sittenkin ajaa ne viikset pois. Se tuli vastaan ruuhkaisella suojatiellä ja saattoi jopa vähän hipaista. Yritin haistaa, tuoksuuko sen jäljessä tuleva tuulahdus miltään, mutta ei se tuoksunut, ainakaan minun hajuvammaiseen nenääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti