Hyvää talvipäivänseisausta! Tästä päivästä on tullut minulle viime vuosina melko tärkeä jollain abstraktilla tasolla. Päivään liittyy oleellisesti CMX:n kappale Talvipäivänseisaus, joka on ollut yksi lempibiiseistäni niin kauan kuin olen sen olemassaolosta ollut tietoinen, mutta pitkään en ymmärtänyt (tai yrittänyt ymmärtää, sen puoleen), miksi se minua kosketti. Miten ylipäänsä voi pitää kappaleesta, jossa lauletaan "sikiöt jäätyvät kohtuihin ja rakkaus elämään kuolee"? No kyse ei kai olekaan pitämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että yhteyksiä oman elämään tai tunne-elämään on kappaleessa riittävästi. Laulu valitsee ihmisen eikä toisinpäin. Tuollainen synkkyys vetosi minuun kovasti parikymppisenä ja jälkeenpäin ajateltuna kuvaa hyvin koko silloisen ajatusmaailmani toivottomuutta. Oli kai lohdullista, että joku oli osannut sanoittaa ahdistusta niin kauniisti (tämä pätee kohdallani suureen osaan A. W. Yrjänän tekstejä). Tarvittiin kuitenkin monta vuotta, aikuiseksi kasvaminen ja kai myös terapia, ennen kuin osasin liittää Talvipäivänseisauksen tunnelman johonkin tiettyyn tapahtumaan tai asiaan. Siinähän lauletaan palaamisesta sinne mistä lähti. Minulla se on tämä iänikuinen palaaminen äidin luokse talvipäivänseisauksen aikaan, siis joulun viettoon. Usein sinne lähtö osuu vielä juuri talvipäivänseisaukseen. Lapsuuskotini se ei ole, joten konkreettisesti en palaa samaan paikkaan. Mutta laulu kiteyttää silti aivan oleellisella tavalla ahdistuksen, jota tähän aikaan (toki myös yleisemmin minun ja vanhempieni suhteeseen) itselläni liittyy. Kuuntelen sen varmaan pari kertaa tänäänkin, jos rauhallinen hetki löytyy. Kuunnelkaa tekin. Jännittävää nähdä, muuttuuko suhteeni lauluun sitten, kun en enää matkaa joulunaikaan äidin luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti