Miettiikö kukaan muu ikinä mitään näin naurettavan epäolennaista?

Tästä blogista näyttäisi tulleen minulle merkittävä apuväline siirtymisessä ajatuksista toimintaan: kun kirjoitan tähän, että jotain pitäisi tehdä, niin sitten jotenkin mystisesti myös saan sen tehdyksi. No, en ihan kaikkea, mutta kuitenkin. Tämän huomaaminen yllättää minut, sillä mielestäni en ole onnistunut mitenkään erityisen hyvin ajatusteni auki kirjoittamisessa. Pelkään kai ilmaisuni olevan liian pitkää - ajatuksenvirran lukeminen on raskasta - enkä siksi uskalla pysyä aiheessa niin kauaa, että saisin kaiken päässäni risteilevän aineksen näille riveille. En tiedä kenen vuoksi tällaisiakin mietin, kun ei lukijoita juuri ole. Kai kyse on lopulta vain uskalluksesta, siitä että kun näkee omat ajatuksensa mustana valkoisella, niistä tosiaan tulee jotenkin enemmän totta ja siksi myös pelottavampia. Herää kysymys, toteutanko nykyisellään keskeneräisiä ideoita: päätyisinkö tekemään erilaisia (järkevämpiä) ratkaisuja, jos käsittelisin asiat läpikotaisemmin näissä teksteissä? Voi luoja, eihän tälle spekuloinnille ole mitään loppua näkyvissä.

Tämän höyhenenkevyen johdannon myötä ja siihen liittyen: eilen illalla olin rohkea ja kerroin puolisolle puhelimessa käyneeni asuntonäytössä. Hän kyseli ensin tyynesti asunnosta eikä vaikuttanut pienimmässäkään määrin yllättyneeltä. Parin minuutin kuluttua puhuimme jo eron käytännön järjestelyistä ja kuulin itkun hänen äänessään koko loppupuhelun ajan. Itse pysyin kovana, mutta nukkumaan mennessä pääsi poru, siis sellainen joka veti vertoja Niagaralle. Onko mitään pahempaa kuin tehdä sellainen ihminen onnettomaksi, josta kuitenkin kovasti välittää? No niin, nyt jouduin taas hakemaan nenäliinapaketin.

Se asunto oli kuitenkin hyvä ja jätin näytön jälkeen netissä hakemuksen - niin jätti epäilemättä moni muukin, sillä näytössä oli nopeasti laskien noin kaksikymmentäviisi ihmistä (joukossa toki monta pariskuntaa ja kämppäkaveriparia). En siis usko, että minuun otetaan yhteyttä.

Olen lueskellut kymmeniä blogeja, joitakin säännöllisesti ja joitakin vain kerran tai pari, sen jälkeen kun itse aloin kirjoittaa. Olen huomannut, että ne kirjoittajat joiden tyylistä pidän eniten (tyyli on minulle aivan yhtä tärkeä kuin sisältö), käyttävät runsaasti adjektiiveja ja vertauskuvia. Omaan tekstiini taas en saa niitä luontevasti sisällytettyä. Olen kuivakka. Tuotakin sanaa katsoessa alan heti miettiä, onko se edes oikea sana ja voiko sitä tässä käyttää. Toivottavasti en kuitenkaan sorru jäljittelemään ihailemieni kirjoittajien ilmaisutapoja. Siinä tavoite, jonka toteutumista voisin palata arvioimaan vaikka joskus kesällä.