pioni

pioni

maanantai 5. tammikuuta 2015

Taiteilija ja hänen arvostava yleisönsä

Eilen aamupäivällä olimme koko perhe kerrostalomme pihassa lumileikeissä (eli lapsi leikki ja me aikuiset lähinnä seisoskeleksimme mykkinä). Lämpötila oli asteen verran pakkasella, joten lumi oli jossain määrin rakenteluun kelpaavaa. Innostuin taiteilemaan pienen, vajaan metrin pituisen lumihylkeen. Kaivoin vielä sille pikkukivet silmiksi ja nenäksi lumen alta siitä kohdasta pihaa, jossa tiesin olevan sepeliä. Hylkeestä tuli mielestäni hieno, mutta lapsi ei tietenkään kiinnittänyt siihen lainkaan huomiota. Vähän ajan kuluttua pihaan tuli muita talon lapsia, sellaisia 5-6-vuotiaita. Hylkeen huomattuaan he juoksivat oitis sen luo, riisuivat kukin toisen rukkasensa ja rupesivat silittelemään hyljettä kuin se olisi söpö (ja oikea) koiranpentu, säestäen toimintaansa tauotta "ihana/söpö/vooooi"-huokailuin. Minä pidättelin naurua talon nurkalla ja olin samalla varsin otettu ja hellyyntynyt (epätoivoinen yritelmä johtaa jonkinlainen fiksu sana kuvaamaan sitä, miltä tuntuu kun näkee jotakin hellyyttävää). Hylje näytti saavan jonkin roolin leikissäkin. Tänään, kun palasin lapsen kanssa puistosta, samat mukulat olivat taas silittelemässä teostani paljain käsin. Meinasin liikuttua. Kai siinä kosketti lasten viattomuus ylipäätään ja se, miten heidän maailmassaan kaikki on vielä mahdollista. Toisin kuin minun.

Eroasia ei ole oikein edennyt. Pyhien aikana aihetta ei tullut käsiteltyä ja meillä oli ihan mukavaa yhdessä perheenä. Tunteeni ovat olleet ristiriitaisia, tuntuu että joudun ponnistelemaan, jotta muistaisin syyt joiden vuoksi haluan erota. Tosin muistaminen on taas helpompaa nyt, kun puoliso lähti jälleen viikoksi töihin. Lauantai-iltana hän kysyi, mitä mieltä olen pariterapian mahdollisuudesta ja minä pinnistin tunnemuistiani ja vastasin, että rehellisesti sanoen minusta olisi parempi vain erota. Hän ei halunnut palata aiheeseen enää eilen. Luulen, että hän ei pysty myöntämään tosiasioita itselleen lainkaan juuri nyt. Olen vähän umpikujassa, sillä asia ei etene yksin minun ponnistuksillani, ainakaan sellaisella rakentavalla tavalla johon haluaisin meidän pystyvän.

Tänään puhelimessa puoliso sanoi epäilevänsä, että on "jonkinasteinen narsisti". Mitä tuollaiseen vastaa niin, ettei valehtele eikä satuta?

Hän oli tullut päätelmäänsä luettuaan aikakauslehdestä jonkun psykiatrin analyysia perhesurmaajille tyypillisistä piirteistä. Enpä tiedä, saatan olla huolestunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti