Taisin olla väärässä siitä tahtoiän rauhoittumisesta. Eilen lähtö päiväkodista kesti puoli tuntia: koska minä olin ehtinyt ottaa haalarin alas henkarilta ja lapsi olisi halunnut itse ottaa sen, pukeminen ei voinut hänen mielestään edetä vaan tilanne vaati runsaasti kovaäänistä protestointia ja spagetiksi heittäytymisen. No, katsellaan.
Menen tänään yhden vuokra-asunnon näyttöön. Se on vain korttelin päässä nykyisestä kodistamme ja asunto vaikuttaa kuvien perusteella sellaiselta, että minä, lapsi ja kissat mahtuisimme siihen. Muuttohaaveet taitavat kylläkin olla toistaiseksi vain niitä, siis haaveita, emmehän ole puolison kanssa todenneet yhdessä että ero tulee. En millään haluaisi olla sellainen puoliso, joka ilmoittaa kylmästi jonain päivänä, että nyt muutamme lapsen kanssa pois. Mutta miten kauan minun sitten pitäisi jaksaa odottaa, että toinenkin osapuoli myöntää tosiasiat ja että on korrektia aloittaa käytännön asioiden järjestely?
Toisaalta mietin sitäkin, miksi kukaan haluaisi vuokrata asuntoaan meille. Työtön yh ei näytä hyvältä paperilla (eikä naamatusten juuri sen paremmalta, heh heh). Vuokratakuuta varten joudun varmaan lainaamaan rahaa äidiltä, mikä on äärimmäisen noloa. Tuntuu, että ero pakottaa minut samalla tavalla riippuvaiseksi muista kuin olin joskus parikymppisenä. Ei ole kovin mukava ajatus, että otan sellaista takapakkia elämässäni. Järjellä miettien tietysti tajuan sen, että olen ollut nytkin yhtä lailla riippuvainen puolisosta, häneltä vain apua on usein saanut pyytämättäkin eikä asiaa ole tarvinnut siksi ajatella.
Minuun ei ole vieläkään otettu yhteyttä sieltä paikasta, josta saa ilmaista keskusteluapua parisuhdeongelmiin. Soitostani on kohta kaksi kuukautta; asiani ei taida olla heidän silmissään kovin kiireellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti