Sain perjantaina tehtyä sen työhakemuksen loppuun. Sitä kirjoitellessani innostuin paikasta oikein kovastikin ja aloin tavalliseen tapaani ajatella, että minulla voisi olla mahdollisuuksia tulla valituksi. Sitten lähetettyäni hakemuksen huomasin, että se työpaikkailmoitus olikin jo kadonnut sieltä vuokratyöfirman sivuilta. Kuten todettua, kertakaikkisen surkea systeemi: ei kai minun pitäisi voida enää edes hakea paikkaa, jos ilmoitus on kerran poistunut. No, siitä työstä on kai turha haaveilla.
Niin moni ihminen oli virtuaalimaailmassa kehunut True Detective -televisiosarjaa, että päätin itsekin katsoa ensimmäiset jaksot nähdäkseni, mistä on kyse. Minähän en ole aikoihin (siis lapsen syntymän jälkeen) seurannut mitään sarjoja. Ensinnäkään en ole uskaltanut sitoutua mihinkään yhdeksältä alkavaan sarjaan iltaunisuuteni vuoksi, ja toiseksi olen tuntenut vastenmielisyyttä tv-draamaa kohtaan ylipäätään: jostakin niin keinotekoisesta nauttiminen on tuntunut väärältä, kun todellisuudessa on niin paljon pielessä. Taas tämä yleinen maailmantuskani, siis. Olen ollut myös aivan erityisen herkistynyt väkivallalle tv-ohjelmissa (kai sekin johtuu oman lapsen saamisesta) ja nähdyistä kuvista seuraavan ahdistuksen ja unettomuuden pelko on ollut yksi iso tekijä tv-ohjelmien välttelyssäni. Nyt olen selvästi astunut jonkin isohkon kynnyksen yli tämän asian suhteen, kun olen päästänyt itseni palaamaan sekä kirjojen että tv:n pariin. Mitä tulee True Detective -sarjaan, se on kyllä kahden ensimmäisen jakson perusteella aivan loistava enkä malttaisi odottaa jatkoa. Onneksi sain sivuutettua Matthew McConaughey -ennakkoluuloni, sillä jo kahden tunnin jälkeen olen aivan ihastunut hänen näyttelijäntyönsä nykytasoon. Sarjan hahmot ovat ihanan epätäydellisiä, tempo rauhallinen ja musiikki viimeistelee tunnelman ja maisemat yhtenäiseksi paketiksi (musiikin sarjaan on valinnut T Bone Burnett, eikä tehtävään varmaan olisi voinut parempaa miestä tai naista löytääkään). Pidän sellaisesta realistisesta vähäeleisyydestä, joka kuljettaa juonta eteenpäin nousematta itsetarkoitukseksi (mikä on vaivannut minua esim. Kaurismäen elokuvissa, jotka nyt tietysti ensimmäisinä tulevat mieleen kun vähäeleisyydestä puhutaan). Mutta mikään kriitikko en ole, joten jätän tarkemman analyysin taitavammille; suosittelen sarjaa joka tapauksessa lämpimästi.
Viime yönä näin unen, jossa olin menossa juhliin, mutta ennen sitä minun piti käydä eräässä helsinkiläisessä sisustusliikkeessä, jonka omistaja oli opettajanani viime vuonna. Hän on oikein mukava noin viisikymppinen nainen ja on tehnyt pitkän uran luovassa ammatissa. Kiertelin liikkeessä ja omistaja esitteli minulle valikoimaa. Yritin vaikuttaa hänen edessään asiantuntevalta ja kommentoin myyntiartikkeleita aivan älyvapailla tavoilla, ja aina puheenvuoroni jälkeen vallitsi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten menimme vielä takahuoneeseen kahville ja siellä selvisi, että hän on raskaana ja jäämässä äitiyslomalle. Minun piti vaihtaa takahuoneessa juhlavaatteet päälleni, ja viime hetkellä päätin pukea ohuiden sukkahousujen alle vielä villahousut. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin, mutta huomasin unohtaneeni reppuni liikkeeseen, joka oli jo lukossa. Joku muu työntekijä raotti ikkunaa ja heitti repun minulle silmiän pyöritellen. Sitten juoksin metroon. Jäätyäni pois kyydistä ja suunnistaessani metroasemalla kohti maanpinnalle vieviä suuria portaita, huomasin kaikkien muiden ihmisten kääntyvän käytävältä pois joillekin pienemmille portaille. Ihmettelin kovasti, mutta kun koko muu joukko oli väistynyt edestäni, näin niiden suurien portaiden olevan aivan veristen jalanjälkien tahrimat ja johtavan huoneeseen, josta kuului ihmisten voihketta ja kirkunaa. Ei houkutellut, joten käännyin itsekin viime hetkellä sivuportaille. Portaat veivät suoraan toiseen, maan pinnalla kulkevaan junaan, joka lähti liikkeelle heti päästyäni kyytiin. Junassa vieressäni seisoi kaksi pukumiestä, jotka näyttivät laskevan vaunussa olevia matkustajia ja juttelevan siitä, miten kukaan muu kuin he eivät tiedä, minne juna menee. Pian maisemat ulkona muuttuivat aika karuiksi ja sitten näin yhtäkkiä ruumiita makaamassa radan sivussa. Tajusin, että olisi ollut aivan sama mennä suoraan sinne veriseen huoneeseen. Sitten taisin herätä.
Uni muistui mieleeni aamukahdeksalta ruokakaupan hyllyjen välissä. Naureskelin hetken itsekseni ja vaikutin epäilemättä täysin kajahtaneelta. Onhan se nyt aika naurettavaa, että yhteen uneen olivat todellakin mahtuneet kaikki suurimmat pelkoni.
Viime yönä näin unen, jossa olin menossa juhliin, mutta ennen sitä minun piti käydä eräässä helsinkiläisessä sisustusliikkeessä, jonka omistaja oli opettajanani viime vuonna. Hän on oikein mukava noin viisikymppinen nainen ja on tehnyt pitkän uran luovassa ammatissa. Kiertelin liikkeessä ja omistaja esitteli minulle valikoimaa. Yritin vaikuttaa hänen edessään asiantuntevalta ja kommentoin myyntiartikkeleita aivan älyvapailla tavoilla, ja aina puheenvuoroni jälkeen vallitsi hetken vaivaantunut hiljaisuus. Sitten menimme vielä takahuoneeseen kahville ja siellä selvisi, että hän on raskaana ja jäämässä äitiyslomalle. Minun piti vaihtaa takahuoneessa juhlavaatteet päälleni, ja viime hetkellä päätin pukea ohuiden sukkahousujen alle vielä villahousut. Vaatteiden vaihdon jälkeen lähdin, mutta huomasin unohtaneeni reppuni liikkeeseen, joka oli jo lukossa. Joku muu työntekijä raotti ikkunaa ja heitti repun minulle silmiän pyöritellen. Sitten juoksin metroon. Jäätyäni pois kyydistä ja suunnistaessani metroasemalla kohti maanpinnalle vieviä suuria portaita, huomasin kaikkien muiden ihmisten kääntyvän käytävältä pois joillekin pienemmille portaille. Ihmettelin kovasti, mutta kun koko muu joukko oli väistynyt edestäni, näin niiden suurien portaiden olevan aivan veristen jalanjälkien tahrimat ja johtavan huoneeseen, josta kuului ihmisten voihketta ja kirkunaa. Ei houkutellut, joten käännyin itsekin viime hetkellä sivuportaille. Portaat veivät suoraan toiseen, maan pinnalla kulkevaan junaan, joka lähti liikkeelle heti päästyäni kyytiin. Junassa vieressäni seisoi kaksi pukumiestä, jotka näyttivät laskevan vaunussa olevia matkustajia ja juttelevan siitä, miten kukaan muu kuin he eivät tiedä, minne juna menee. Pian maisemat ulkona muuttuivat aika karuiksi ja sitten näin yhtäkkiä ruumiita makaamassa radan sivussa. Tajusin, että olisi ollut aivan sama mennä suoraan sinne veriseen huoneeseen. Sitten taisin herätä.
Uni muistui mieleeni aamukahdeksalta ruokakaupan hyllyjen välissä. Naureskelin hetken itsekseni ja vaikutin epäilemättä täysin kajahtaneelta. Onhan se nyt aika naurettavaa, että yhteen uneen olivat todellakin mahtuneet kaikki suurimmat pelkoni.
- Huonommuudentunne luovien, itsevarmojen ihmisten seurassa - check.
- Lapsen kaipuu ja muiden raskauksien kadehtiminen - check.
- Epävarmuus ja epätoivo omasta ulkonäöstä ja piiloutumisen tarve - check.
- Haasteiden kohtaamisen vaikeus ja sen kautta suurempiin haasteisiin ajautuminen - check.
- Ihmiskunnan tuho - check.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti