Työt loppuivat ja ilmoitin asian työvoimaviranomaiselle, joten nyt voisi kirjoittaa. Ei vain oikein kirjoituta. Tähänkin pitää kai taas erikseen opetella. Näköjään päähäni mahtuu tasan yksi asia kerrallaan.
En tahtoisi aloittaa valittamalla kaikesta, mutta kun. Rahat on loppu, niin loppu etten ole saanut vuokraa maksettua. Viisikymppiä uupuu. Kuulin, että firma, jonka projektissa olin mukana, tapaa maksaa palkkiot vasta yli kuukausi projektin päättymisen jälkeen. Minun siis kuuluu nyt lohduttautua sillä, että joko kesä- tai heinäkuussa on rahaa. Kylläpä lämmittääkin mieltä.
Vanha koulukaveri tulee tänään käymään, hakee minulta nettikirppiksellä ostamansa tavaran ja lupasin tarjota kahvit. Emme ole nähneet sitten peruskoulun loppumisen. Ei hän ikinä ollut parhaita kavereitanikaan. Itse asiassa peruskoulu- ja lukioaikainen paras ystäväni on sittemmin kertonut tämän henkilön olleen yksi pahimmista kiusaajistaan (seurasin vierestä, miten ystäväni kärsi koko lukioajan pahasta syömishäiriöstä), minkä vuoksi suhtautumiseni tämäniltaiseen on näin etukäteen melko nuiva. Miksihän lupasin sen kahvituksen? Ostin oikein keksejä, vaikka senkin rahan olisin voinut käyttää vuokranmaksuun. Ajattelin kai, että kahvittelu jotenkin kuuluu asiaan. On toki jännää nähdä, millaisen muutoksen (jos mitään) 18 vuotta ovat saaneet aikaan. Mutta kuitenkin, nuiva minä olen.
Tämä toimettomuus syö rotan lailla, sormet haluavat klikkailla hiirtä viime viikkojen tapaan ja silmät jakavat sanoja kun luen. (Olipas poikkeuksellisen jyrsijäpitoinen virke.) Tänään saan kanavoitua energiani siivoamiseen ja äitienpäiväkortin askartelemiseen, mutta entäs huomenna tai ensi viikolla? Olen taas ihminen, jolla on aikaa, muttei rahaa. Niitä ei ikinä ole samaan aikaan. Pitääkö tässä aloittaa ilmainen liikuntaharrastus?
En tahtoisi aloittaa valittamalla kaikesta, mutta kun. Rahat on loppu, niin loppu etten ole saanut vuokraa maksettua. Viisikymppiä uupuu. Kuulin, että firma, jonka projektissa olin mukana, tapaa maksaa palkkiot vasta yli kuukausi projektin päättymisen jälkeen. Minun siis kuuluu nyt lohduttautua sillä, että joko kesä- tai heinäkuussa on rahaa. Kylläpä lämmittääkin mieltä.
Vanha koulukaveri tulee tänään käymään, hakee minulta nettikirppiksellä ostamansa tavaran ja lupasin tarjota kahvit. Emme ole nähneet sitten peruskoulun loppumisen. Ei hän ikinä ollut parhaita kavereitanikaan. Itse asiassa peruskoulu- ja lukioaikainen paras ystäväni on sittemmin kertonut tämän henkilön olleen yksi pahimmista kiusaajistaan (seurasin vierestä, miten ystäväni kärsi koko lukioajan pahasta syömishäiriöstä), minkä vuoksi suhtautumiseni tämäniltaiseen on näin etukäteen melko nuiva. Miksihän lupasin sen kahvituksen? Ostin oikein keksejä, vaikka senkin rahan olisin voinut käyttää vuokranmaksuun. Ajattelin kai, että kahvittelu jotenkin kuuluu asiaan. On toki jännää nähdä, millaisen muutoksen (jos mitään) 18 vuotta ovat saaneet aikaan. Mutta kuitenkin, nuiva minä olen.
Tämä toimettomuus syö rotan lailla, sormet haluavat klikkailla hiirtä viime viikkojen tapaan ja silmät jakavat sanoja kun luen. (Olipas poikkeuksellisen jyrsijäpitoinen virke.) Tänään saan kanavoitua energiani siivoamiseen ja äitienpäiväkortin askartelemiseen, mutta entäs huomenna tai ensi viikolla? Olen taas ihminen, jolla on aikaa, muttei rahaa. Niitä ei ikinä ole samaan aikaan. Pitääkö tässä aloittaa ilmainen liikuntaharrastus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti