Veljeni kävi pari viikkoa sitten meillä kylässä puolitoistavuotiaan lapsensa L:n kanssa. Koska asumme eri kaupungeissa, tapaamme vain muutaman kerran vuodessa. Vierailun pääasiallisena tarkoituksena oli toimittaa kassillinen O:lta pieneksi jäänyttä vaatetta serkulle. Ulkoilimme, leikimme, katselimme Pikku Kakkosta ja söimme yhdessä. Päivä oli painajaismainen.
O:lla on nyt syksyllä ollut kausi, jolloin hän on varsin omistushaluinen ja testaa rajojaan niin aikuisten kuin muiden lastenkin kanssa. Yhteispeli ei vain aina suju, vaikka miten oltaisiin etukäteen juteltu siitä, mitä on odotettavissa ja millainen rooli kullakin on ja millainen käytös tilanteeseen sopii (tässä tapauksessa, että L on vasta yksivuotias ja utelias ja leikkii leluilla eri tavalla ja se on ok ja lelut kestävät sen kyllä, ja että L ei osaa vielä puhumalla kertoa mitä haluaa, joten pitää antaa hänen kokeilla ja tutkia). O komentelee ja kieltää muita ja yrittää sanella sääntöjä sellaisissa asioissa, joista selvästikään ei neuvotella ("Minä en kyllä tykkää, että L istuu tuolla paikalla [ruokapöydässä]"). Minun nähdäkseni hän on kuitenkin aivan tavallinen kolmevuotias. Minulla on kyllä keinoni käytöksen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. En käytä rangaistuksia kuten lapsen lähettämistä pois huoneesta (emmehän me olisi muuten joinain päivinä ollenkaan samassa huoneessa). Meillä mieluummin keskustellaan, ja osaan myös nähdä milloin "huonossa" käytöksessä on kyse vain huomion hakemisesta; silloin vältän huomion antamista, kunhan ketään ei satuteta eikä mitään rikota. Käsitän, että kasvatusperiaatteeni saattavat eri tavalla ajattelevan mielestä näyttää olemattomilta, vaikka ne eivät sitä ole. Ilmeisesti tämän vuoksi veljeni astui jo kesällä äidin luona jossain kasvatuasiassa varpailleni kommentoimalla lapselleni rumasti tämän käytöstä, vaikka minäkin olin tilanteessa paikalla. Olisi siis ehkä pitänyt arvata mitä tuleman piti.
O:lla on nyt syksyllä ollut kausi, jolloin hän on varsin omistushaluinen ja testaa rajojaan niin aikuisten kuin muiden lastenkin kanssa. Yhteispeli ei vain aina suju, vaikka miten oltaisiin etukäteen juteltu siitä, mitä on odotettavissa ja millainen rooli kullakin on ja millainen käytös tilanteeseen sopii (tässä tapauksessa, että L on vasta yksivuotias ja utelias ja leikkii leluilla eri tavalla ja se on ok ja lelut kestävät sen kyllä, ja että L ei osaa vielä puhumalla kertoa mitä haluaa, joten pitää antaa hänen kokeilla ja tutkia). O komentelee ja kieltää muita ja yrittää sanella sääntöjä sellaisissa asioissa, joista selvästikään ei neuvotella ("Minä en kyllä tykkää, että L istuu tuolla paikalla [ruokapöydässä]"). Minun nähdäkseni hän on kuitenkin aivan tavallinen kolmevuotias. Minulla on kyllä keinoni käytöksen ohjaamiseen oikeaan suuntaan. En käytä rangaistuksia kuten lapsen lähettämistä pois huoneesta (emmehän me olisi muuten joinain päivinä ollenkaan samassa huoneessa). Meillä mieluummin keskustellaan, ja osaan myös nähdä milloin "huonossa" käytöksessä on kyse vain huomion hakemisesta; silloin vältän huomion antamista, kunhan ketään ei satuteta eikä mitään rikota. Käsitän, että kasvatusperiaatteeni saattavat eri tavalla ajattelevan mielestä näyttää olemattomilta, vaikka ne eivät sitä ole. Ilmeisesti tämän vuoksi veljeni astui jo kesällä äidin luona jossain kasvatuasiassa varpailleni kommentoimalla lapselleni rumasti tämän käytöstä, vaikka minäkin olin tilanteessa paikalla. Olisi siis ehkä pitänyt arvata mitä tuleman piti.
Joka tapauksessa. Veljeni tulkitsi O:n käytöksen kiusaamiseksi. Hän muuttui päivän kuluessa kireämmäksi ja kireämmäksi ja kommentoi O:n käytöstä ilkeämmin ja ilkeämmin. Tilanne oli absurdi: oletettuun kiusaamiseen vastattiin kiusaamisella, vieläpä aikuisen lapseen kohdistamalla kiusaamisella. Päivän loppupuolella jokin O:n aikaansaama kova ääni pelästytti L:n ja sai tämän itkemään. Veljeni räjähti ja huusi itkua aidosti ihmettelevälle O:lle täyttä kurkkua "SINÄ sait hänet itkemään, se oli SINUN syytäsi" ja vastaavaa. Minä ja O kyyristelimme sohvannurkassa syleihimme tuijottaen minuuttikaupalla. Kuin olisi palannut lapsuuteen; minähän olen aina ollut veljelleni helppo kiusattava ja mitätöitävä, kun äiti on moiselle antanut siunauksensa. Näköjään toiminnan saa helposti laajennettua myös lapseeni.
Itken nytkin kun mietin tapahtunutta. Onneksi silloin samana iltana sain jo itkeä MH:n olkaa vasten. Oikeastaan haluaisin puhua asiasta terapeutille, koska hän on ainoa joka voisi todella ymmärtää, mutta ei se taida olla mahdollista. Joskus ehkä pitää vain todeta, ettei sukulaisiaan voi valita, mutta sen voi, pitääkö heihin yhteyttä. Minä luulen, että minun ja veljeni ei kannata hetkeen tavata. Ehkä kahteen vuoteen; silloin L on samanikäinen kuin O nyt. Vaikka on kai turhaa toivoa mitään parannusta asioihin, eiväthän ihmiset muutu. Olenko vain liian herkkä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti