Eilen kävin lääkärillä, kurkussa tuntuu jotain outoa, flunssa ehkä. Verenpaine huiteli aika korkealla. Lääkäri kysyi, onko ollut viime aikoina stressiä ja sanoin että ei erityisesti, naurahdinkin. Miksihän sanoin niin? Minähän olen ihan lopussa työttömyys- ja parisuhdeasioiden vuoksi. Tänä aamuna katsoin kun Aamu-tv:ssä lääkäri puhui masennuksesta - aloin miettiä, että tutulta kuulostaa, enkä saanut omenapiirakkaa syötyä loppuun. Ehkä pitäisi vain myöntää, että asiat ovat taas päässeet sellaiseen pisteeseen jossa itsehoito ei riitä. Lääkitystä minulla ei ole ollut kolmeen vuoteen. Pitkä kallis terapia päättyi vuosi sitten ja tuntuu nyt täysin hukkaan heitetyltä. Voisin ehkä kokeilla taas lääkkeitä. Ehkä voisin puhua asiasta lääkärille, kun hän soittaa verikokeiden tuloksista. Sanoisin, että en tiedä miksi huijasin vastaanotolla. Vaikka en minä kuitenkaan uskalla sanoa mitään.
Minun ja lapsen oli tarkoitus ajella huomenna anoppilaan pitkäksi viikonlopuksi (no, minä sentään menen sieltä käsin pariksi päiväksi sille kurssilleni). Anoppi soitti ja pyysi meitä tulemaan jo tänään, koska huomenna sataa räntää ja meillä on autossa vielä kesärenkaat (talvirenkaat ovat heillä säilytyksessä). Huomasin panikoituvani. Sinne meno tuntuu nykyään siltä, kuin kävelisi nälkäisen susilauman keskelle. Jotenkin vain haluaisin tässä nykytilanteessa olla rauhassa sellaisilta kommenteilta kuin "Minä jo viimeksi tarkkailin, että otatko sinä saunakaljaa, että jos et ota niin varmaan olet raskaana, voi kyllä se olisi ihanaa!". Muutenkin inhoan suunnitelmiin viime hetkellä tulevia muutoksia.
Mietin vielä, ajammeko tänään vai huomenna. Odotan soittoa siitä työstä, voihan olla että se vaatii jonkinlaisia toimenpiteitä jo tällä viikolla. Hain eilen myös yhtä varastotyötä, joka vaikutti melko samanlaiselta, mitä olen tehnyt aiemmin ja jonka saamiseen voisi siksi olla mahdollisuuksia.
Mutta ei voi mitään, on tämä vain jotenkin melko synkkä viikko tähän mennessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti