Oletteko te ikinä valvoneet puolta yötä mouruavan kissan vuoksi? Minä olen, esimerkiksi viime yönä (no, noin puolestayöstä kolmeen vain). Toisella kateistamme taisi olla vatsanväänteitä, sillä tänään hänelle ei ruokakaan ole oikein maistunut. Menisipä ensi yö mukavammin - olen kurkistellut illan mittaan toiveikkaana kissanvessaan, mutta poloisen vatsa ei ole vielä toiminut. Tulee mieleen se, kun lapsi oli kerran vauvana kaksi viikkoa kakkaamatta. Joka päivä sitä mietti, että ei tämä enää pidempään voi jatkua, mutta jatkuipa vain. Aloin jo aika kovasti jännittää kotoa poistumista vauvan kanssa. Voi niitä aikoja. No, kissa on sentään odotuttanut vasta vuorokauden verran.
Kaveri kävi iltapäivällä kylässä. Kyllä, kaveri! Tutustuimme, kun minä tarvitsin aikanaan lapsenvahtia terapiakäyntieni ajaksi ja eräällä opiskelukaverillani oli tämä tuttu, jolla oli kokemusta lastenhoidosta ja joka oli parhaillaan työttömänä. Hänestä tulikin luottohoitajamme ja tapaamme välillä edelleen, vaikkei hoidon tarvetta olisikaan. Pidän meitä ihan hyvinä kavereina. Juttelin hänelle omista/perheemme ongelmista ja se tuntui tosi hyvältä. Toisaalta kyllä saatoin avautua vähän nolonkin paljon, en tiedä. Puhun harvoin, mutta suoraan, ja arviointikykyni saattaa toisinaan pettää sen suhteen, miten paljon henkilökohtaisia asioita voin kertoa kenellekin. Joka tapauksessa nyt sain kyllä tuntea tulevani aidosti kuunnelluksi ja se on minulle harvinaista. (Tähän voisi laittaa pienempi kuin kolme -sydämen, ellen olisi päättänyt olla käyttämättä blogissa hymiöitä ja muita vastaavia.)
Tuon kaveritapaamisen ansiosta päivä oli kaiken kaikkiaan aivan siedettävä. Koko aamupäivän tosin makasin taas eikä mielessäni liikkunut oikeastaan yhtään mitään. Samoin oli eilen. Toivottavasti tämä on vain lyhyt vaihe lääkkeeseen sopeutumisessa tai jotakin vastaavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti