pioni

pioni

tiistai 18. marraskuuta 2014

No ainakin poistuin tänään kotoa

Kävin tänään ennestään tutulla psykiatrilla, samalla, jolta sain opiskeluaikana ensimmäisen masennusdiagnoosin ja joka oli hoitava lääkärini myös koko terapiaprosessin ajan (ei kuitenkaan terapeuttini). Olen tyytyväinen että menin, ja hänkin oli tyytyväinen. Mielialalääkeresepti pläjähti kouraani ja kontrollikäynti sovittiin kuukauden päähän. Sain myös vinkin paikasta, jossa voisi käydä keskustelemassa mieltä painavista parisuhdeasioista yksin tai puolison kanssa (eli yksin), vieläpä ilmaiseksi. Se voisi tosiaan tehdä hyvää. Lääkäri piti erittäin hyvänä asiana, että olen alkanut kirjoittaa. Pidän itsekin, vaikka toisaalta säälin jokaista, joka juttujani mahdollisesti joutuu lukemaan.

Käynnin jälkeen hain lääkkeet apteekista. Siinä ostoskeskuksessa ollessani ajauduin ostamaan itselleni erään juhlavahkon vaatekappaleen. Se oli ilmiselvää itseni palkitsemista ja jälleen tavalla, joka ei taloudellisessa tilanteessani ole mitenkään järkevää, vaikka "vain" parista kympistä olikin kyse. Tyhmä.

Ilta meni hyvin, kunnes lapsen hampaita pestessäni hermostuin hänen vastusteluunsa ja minun oli pakko lähteä pois huoneesta ja huutaa vähän. Lapsi kuuli tietysti huudon ja säikähti. Vaikka tilanne rauhoittui nopeasti, selitin rauhallisesti mitä tapahtui, ja iltasadun luimme jo iloisissa tunnelmissa, minulle jäi jälleen tosi inhottava olo. Olen aivan äärettömän pettynyt ja pelästyin taas itsekin pinnani lyhyyttä. Ei tuollaiseen halua lopettaa päivää, ties mitä kauheuksia lapsi jää miettimään nukahtamista odottaessaan. Tällaisia tilanteita on kuitenkin nyt syksyn mittaan ollut muutamia ja ne ovat olleet suurin herättäjä sen asian suhteen, että jotakin apua oli haettava. Siksi toivon kovasti lääkkeiden tehoavan pian. Näillä ennakko-odotuksilla ainakin lumevaikutus lienee taattu.

Minun on pitänyt jo yli kuukauden ajan käydä ostamassa kuntosaliranneke. Kävin syyskuussa sellaisella neljän kerran kurssilla, jossa opetettiin kuntosalilaitteiden säätöä ja käyttöä ja kerrottiin vähän, miten omaa harjoitusohjelmaa voi suunnitella. Menin kurssille lähinnä tunnustelemaan, mistä saliharjoittelussa ylipäänsä on kyse ja voisinko mitenkään innostua siitä. Jotenkin olin nääs tähän ikään asti välttynyt saamasta minkäänlaista kokemusta kuntosaleista. Pienessä ohjatussa ryhmässä harjoittelu olikin yllättäen hauskaa. Minun lisäkseni ryhmässä oli yksi suunnilleen ikäiseni nainen ja loput kymmenen osallistujaa olivat kremppaisia eläkeläisiä; olen niin kertakaikkisen ikävä ihminen, että tunsin saavani jonkinlaista itsetunnon kohotusta siitä, että olin tässä nykyisessä rapakunnossani (hädin tuskin, mutta kuitenkin) koko ryhmän atleettisin. Varmasti tuo tunne oli yhtenä tekijänä siihen, että päätin ruveta käymään salilla myös kurssin jälkeen. Auttaa sekin, että saan ladata rannekkeelle käyntikertoja tosi edullisesti, koska olen työtön. Vaan eipä ole ollut helppoa motivoitua tähänkään asiaan yksin; vaikeinta on, että kaikille avoimen salin puolella on urheilullista väkeä, jonka pelkään tuomitsevan minut täydeksi luuseriksi heti sisään astuessani. Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa tähän, että huomenna käyn ostamassa rannekkeen: huomenna käyn ostamassa rannekkeen. Katsotaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti