Homona

No niin, kurssi on käyty loppuun, tuleekohan tuolle todistukselle joskus jotain käyttöä?

Tänään kävin työhaastattelussa taas yhteen siivoustyöhön. Valituksi tuleminen tuntuu mahdollisehkolta, mutta toisaalta näin olen ajatellut ennenkin ja jäänyt sitten ilman työtä. Tässä paikassa olisi tarjolla juuri sellainen määrä työtunteja, että käteen jäisi saman verran kuin nykyisellään työttömyyskorvausta. Mitä järkeä? No ajattelin, että tuollainen muutaman tunnin touhuaminen päivisin voisi tehdä päälle hyvää. Lisäksi vielä pyöräilisin työmatkat. Ehkä pääsisin edes liikunnan alkuun, jos ei muuta. Ja tietysti päivärahapäiviä säästyisi.

Erokeskustelu puolison kanssa etenee muutamilla lauseilla päivässä. Esimerkiksi äsken ehdimme jutella puhelimessa kokonaiset kymmenen minuuttia, kun lapsi nukahti taas todella myöhään ja sitten pian puolisokin halusi jo tahollaan mennä yöunille. Olen pysynyt aika tiukkana sen suhteen, että haluan erota, joskin sanoin puolisolle, että jonkinlaista pariterapiaa voisin mahdollisesti vielä harkita. Selvitämme, löytyykö viikonloppuisin vastaanottoa pitäviä terapeutteja ja minä mietin vielä, haluanko tosiaan vielä yrittää keskustella asioista. Päätös on vaikea. Minusta nimittäin tuntuu, että terapia on puolisolta suuri myönnytys, sillä hän on aina pitänyt esimerkiksi psykologiaa "diipadaapana", ei puhu tunteista eikä liiemmin osaa edes tunnistaa omia tunteitaan ja välittää vain kovista faktoista. Siksi kai haluan nähdä tässä jonkin toivon pilkahduksen, kun ajattelen, että kunhan saan hänet raahattua vastaanotolle, hän kokee jonkinlaisen valaistumisen esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvien lainalaisuuksien suhteen ja tunteiden kokeminen avautuu hänelle aarrearkun lailla, hän alkaa maagisesti nähdä omat erheensä ja kaikki ongelmamme katoavat yhdessä yössä. Realisti minussa sanoo, että en voi muuttaa häntä eikä mikään parishdeneuvojakaan voi.

Sinänsä viikonloppu sotki taas ajatuksiani, että meillä oli jälleen perheenä ihan hauskaa yhdessä ja tuntui hyvältä nukkua puolison vieressä. Hän ei vanhempiensa luona halunnut käydä erokeskustelua lainkaan, joten mielen täyttivät muut asiat. Pinnistelin muistiani, että miksi taas halusinkaan erota. Oikeastaan syyt muistuivat mieleen saman tien, kun puoliso suuntasi työpaikkakunnalleen lähtevälle bussille; osaamme kyllä saada arjen toimimaan sillä tavalla kulissinomaisesti, että itsekin voin tuntea hetkellistä tyytyväisyyttä siihen. Suhteen ongelmat ovat syvemmällä tasolla, persoonallisuuksiemme yhteensopimattomuudessa kai.

Anoppi kysyi, mitä mieltä olemme "homolaista". Puoliso sanoi, ettei asia koske häntä, minä sanoin, että uusi laki on ihana, loistava asia. Anoppi silminnähden yllättyi ja sanoi, että hänestä se on järkyttävä asia - keskustelu ei kuitenkaan siitä enää jatkunut. Sinä aikana, kun olemme tunteneet, hän on nähdäkseni vähitellen muuttunut uskonnollisemmaksi. Kristilliset arvot siis ilmeisesti ovat järkytyksen taustalla. Asia on kuitenkin minulle läheinen, koska tunnen paljon seksuaalivähemmistöjen edustajia ja itsenikin olen jo yli 20 vuoden ajan luokitellut vähemmistöön kuuluvaksi (anoppi ei luonnollisesti tätä tiedä, eihän asia hänelle kuulu). Huvitan välillä itseäni ajatuksella siitä, millaisen kohtauksen anoppi saa, jos hänen lapsenlapsensa joskus tulevaisuudessa asuukin sateenkaariperheessä (hypoteettinen tilanne, sillä mitä todennäköisimmin elämässäni ei olisi toiselle aikuiselle tilaa moniin vuosiin mahdollisen eron jälkeen). Olenpas ilkeä ihminen.