Räkä

Selkä vaivasi koko joulunpyhien ajan; pari yötä muualla kuin omassa sängyssä teki ilmeisesti taas tehtävänsä. Ja kun se helpotti, alkoikin vuosisadan flunssa joka ei vielä osoita paranemisen merkkejä. Muuten joulu anoppilassa sujui aika leppoisissa tunnelmissa. Sain sitä omaa aikaakin, kun vain otin. Sää oli talvinen, lämpötila jopa siinä määrin että lapsi pyysi itse lyhyehkön ulkoilun päätteeksi päästä sisälle, kun yleensä ulkoleikkien loppuunsaattaminen on työn ja tuskan takana. Äitini luona oli samalla tavalla raskasta kuin aina ennenkin, ehkä en enää jaksa sitä tässä sen tarkemmin puida. Nyt merkillepantavaa oli myös isoveljeni poikkeuksellisen huono tuuli ja sen johdosta erityisesti minuun kohdistuva sanallinen (passiivis-)aggressiivisuus, mikä on tietysti lapsuudesta saakka luonnehtinut suhdettamme, mutta näin aikuisiällä jaksan yllättyä siitä aina uudelleen ja ihmetellä, olenko tosiaan ainoa joka huomaa miten yksi aikuinen perheenjäsen toistuvasti taantuu lapsen tai teini-ikäisen tasolle kommentoimalla toisen arkoja kohtia. No, en välitä, varsinkaan kun on tämä lääkitys.

Kaiken kaikkiaan tätä joulua näytti tosiaan omalla kohdallani leimaavan se tosiasia, että mikään ei tunnu oikein miltään. Tai oikeastaan lähes kaikki tuntuu joko neutraalilta tai miedosti positiiviselta. Mutta minulla on selvästi vähän vaikeuksia käsitellä sitä, että positiivisia tunteita on enemmän kuin negatiivisia, sillä olen koko ajan jotenkin tuskallisen tietoinen siitä, että tämä ei ole luontaista tunne-elämääni vaan lääkkeellä aikaan saatua ja odotan vain, koska mätkähdän maan pinnalle.

Nyt olen allekirjoittanut työsopimuksen ja aloitan uudessa työssä ylihuomenna. Mieliala on ehdottomasti positiivinen, enempää on kai turha analysoida etukäteen, ettei pilaa ihan kaikkea.

Yksi opiskelutoverini kävi tänään kahvilla. Hän on ainoa  omasta oppiaineestani yliopistolta, johon pidän yhteyttä (harvoin häneenkin, mutta muutaman kerran olemme tämän vuoden aikana kahvitelleet). Jaoimme työhuoneen sen pienen hetken ajan, kun minäkin yritin tehdä väitöskirjaa, ja muutenkin olemme tulleet hyvin juttuun niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet. Tavallaan on hauskaa, että on jokin yhteys vielä yliopistomaailmaan, vaikken itse sinne takaisin tällä hetkellä kaipaakaan. Mutta parasta on kyllä ihan vain tuntea hänet - olemme jollain tapaa hyvin läheisiä ja välillämme vallitsee sellainen mystinen molemminpuolinen ihailu, ymmärrys ja kunnioitus, jota en ole kenenkään muun kanssa kokenut. Tämänpäiväinen vierailu oli siis aika lailla juuri sitä mitä kaipasin.