Täällä ollaan. Väsyneet, sumuiset päivät jatkuvat eikä mielessä liiku paljoakaan. Lapsi on alkanut saada ennennäkemättömiä raivokohtauksia enkä voi olla miettimättä, onko se reaktio minun mielialaani tai meidän vanhempien suhteen tilaan. Lapsen viha tuntui kohdentuvan nyt erityisesti puolisoon, mikä loi valitettavasti koko viikonloppuun sellaisen atmosfäärin, että tämä on jotenkin ulkopuolinen perheessämme.
Viikonloppuna olisi ollut tilaisuus jutella puolison kanssa kasvokkain, mutta (osin yllämainitusta syystä) emme jutelleet. Oikeastaan mitään. No, joitain käytännön asioita, muttei mitään sellaista mitä olisi pitänyt. Hän oli lapsen kanssa jotenkin erilainen kuin ennen - ärtyneempi ja lyhytpinnaisempi. Ihan säikähdin pari kertaa, vaikkei hän mitään sen rankempaa tehnyt tai sanonut kuin minä itse joskus. Joka tapauksessa olisin halunnut puhua asiasta hänen kanssaan, mutten saanut sanottua, en jaksanut miettiä miten ottaa asia puheeksi ilman, että se kuulostaa syyllistämiseltä. Pakko siitä on puhua, lapsen vuoksi, vaikken oletakaan, että pääsemme minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen kasvatusasioiden suhteen edelleenkään.
Aina kun mietin, että puoliso tekee jonkin asian väärällä tavalla, niin heti seuraava ajatukseni on "vai olenko sittenkin itse väärässä?", ja sitten jotenkin en pääse siitä eteenpäin mihinkään johtopäätökseen. Mistä ihmeestä minä voisin tietää, mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Miten ollaan hyviä vanhempia ja miten huonoja? Tai ehkä oikeastaan olen omalta kohdaltani hyväksynyt jo epävarmuuden tästä asiasta ja alkanut ajatella, että lapsi selvinnee elämästä melko hyvin, kunhan olen kasvatuksessa edes johdonmukainen. Mutta puoliso on tätä johdonmukaisuuttani rikkova tekijä ja huono itsetuntoni ei anna minun kyseenalaistaa häntä ääneen, vaan käännyn mielessäni itseäni vastaan.
Itse olen saanut jostakin nyt yllättävän paljon kärsivällisyyttä ja olen pysynyt varsin tyynenä näiden lapsen raivoamistenkin aikana. Ajattelen pärjänneeni hyvin enkä tunne, etten selviäisi tuollaisista tilanteista jos niitä tulee lisää. Huono puoli on ollut juuri se, että puoliso on jäänyt kokonaan ulkopuoliseksi tilanteista, kun on yrittänyt lähestyä sekä minun että lapsen mielestä väärällä tavalla (käytännössä siis: minä antaisin lapsen raivota sylissä, estäen siitä poistumisen, ja asiasta juteltaisiin jälkikäteen, kun taas puoliso yrittää keskustella lapsen kanssa raivon keskellä ja yrittää aktiivisesti sanoilla hiljentää lasta, mikä vain ärsyttää lasta lisää). Enhän minä halua, että puolison ja lapsen suhde lakkaa olemasta, vaikka me vanhemmat eroaisimmekin. Mutta ajattelisin kyllä, että eronneiden vanhempien olisi erityisen tärkeää olla ns. samalla sivulla kasvatusasioissa ja pelkään että me emme tähän pysty.
Paistoimme perjantaina joulutorttuja. Ne ovat kyllä hyviä, mutta jotenkin eivät yhtä hyviä kuin muistin. Kyseessä lienee minun osaltani jonkinlainen järjen voitto: maailmassa on paljon ihania jouluisia leivonnaisia, miksi siis mättäisin naamariin pakastelehtitaikinaa, jossa on päällä kökkö kaupan luumumarmelaatia? Tänä vuonna voisin leipoa vaikka muutaman ihanan kakun, ihan vain itselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti