Talviaamuisia ajatuksia

Makaan hereillä puoli kuudelta, taas, eikä uni tule. Joulustressin ansiosta olen näemmä päässyt jo tulevien työpäivien unirytmiin.

Eilen ennen lumipyryä kävimme pyöräilemässä: toimitimme yhden joululahjan erääseen postilaatikkoon ja poikkesimme marketissa ostamassa leivontatarpeita (sanomattakin selvää on, että kaksi päivää ennen joulua ei viimeksimainittua kannattaisi tehdä). Samalla sain taas tuntumaa talvipyöräilyyn ja nastarenkaisiin - hyvältä tuntui. Itse asiassa oikeinkin hyvältä. Kun istuu masentuneena kotona ja miettii, että pitäisi lähteä pyöräilemään, mielikuva koko lajista tuntuu perustuvan muistoihin pitkien lenkkien lopuista, jolloin jokainen polkaisu on tuskaa ja matka etenee etanan vauhdilla, kun vain kevyimmät välitykset ovat enää väsymisen vuoksi käytössä, takapuoli ei kestä enää satulan kosketusta ja selkää alkaa särkeä, kun on tullut ajettua huonossa asennossa. Ja sitten kun viimein oikeasti lähtee ajamaan, ja huomaa vielä valinneensa oikean hetken ja oikeanlaiset varusteet, pyörä tuntuukin melkein lentävän ja omat voimat riittävät paljon enempään kuin mihin luuli niiden riittävän. Täyteen pumpattujen renkaiden ropina asfalttia vasten (tai kohina lumea vasten) on yksi lempiäänistäni maailmassa. Juuri nyt luulen, että selviän tulevista työmatkoistani oikein hyvin. Saa nähdä.

Tänään kuitenkin matkaamme anoppilaan kolmeksi päiväksi, lord give me strength. Puolison sisko on siellä myös ja on jo ilmoittanut olevansa väsynyt ja aikovansa olla lähinnä omissa oloissaan. Milloinhan minä saisin tehdä siellä tuollaisen ilmoituksen, tai yksinkertaisesti olla omissa oloissani ilman että minun katsotaan vetelehtivän? Puolisolta on turha odottaa moiseen tukea. No, joulu tulee joka tapauksessa, yritän siis olla vähemmän katkera ja nauttia enemmän lapsen kanssa olosta, hänen tonttuilustaan ja piparien pyöristämästä mahastaan ja lahjojenavaushetken jännityksestä. Ja ruuasta, vaikka siihenhän minua ei tarvitse erikseen kehottaa.

Olen aina ollut niinsanotusti hyvä syömään ja vasta kolmekymppisenä (kiitos rajallisten sosiaalisten taitojeni) olen havahtunut esimerkiksi siihen ilmiöön, että jotkut katsovat pahalla isoja annoksia syöviä naisia. Mitä ihmeen natsitouhua sekin oikein on, kysynpä vaan. En minä lisääntymiselimilläni syö, eikä niillä tietääkseni muutenkaan ole suoraa vaikutusta ravinnontarpeeseeni. Jatkan siis pahennuksen herättämistä syömällä mahani täyteen myös julkisesti. Siinähän pyörittelette silmiänne, sovinistit. Hyvää joulua!