Vilpitön paremman uuden vuoden toivotus

Erikoinen päivä tämä vuoden viimeinen. Olin aamulla töissä ensimmäistä päivää ja työvuoron jälkeen irtisanoin itseni. Töissä kävi yllättäen ilmi niin epäilyttäviä asioita työnantajastani, että en halua olla missään tekemisissä moisen toiminnan kanssa. Onneksi minua opastanut vanha työntekijä oli erittäin mukava. Hän kertoi senkin, että hänen oli varta vasten käsketty valehdella minulle tietyistä työhön liittyvistä asioista, joissa työnantajan toiminta ei kestä päivänvaloa. Soitin esimiehelle vuoron jälkeen ja annoin vielä tilaisuuden selittää asioita, mutta kuten valehtelusta kiinni jäänyt ihminen tapaa tehdä, hän vältteli aihetta ja laittoi tehdyt virheet muiden syyksi. Surullisinta puhelussa oli hänen kommenttinsa "Kyllä meille tulijoita riittää!", sillä valitettavasti se on totta - kaikilla ei ole rohkeutta, älyä tai mahdollisuutta tehdä samaa ratkaisua kuin minä.

Minua tietysti vähän harmittaa huijarin uhriksi joutuminen, mutta koska tunnen kuitenkin toimineeni tilanteessa oikein, selvinnen siitäkin sinänsä masentavasta tosiasiasta, että olen edelleen työtön. Ennen olisin laittanut kaiken tapahtuneen oitis oman huonouteni piikkiin, mutta nyt en taida jaksaa. Katsotaan nyt, mitä mieltä työvoimatoimistossa ollaan tällaisesta showsta.

Ehkä ensi vuosi on parempi - en oikein keksi, miten voisi olla huonompikaan. No, tietysti aina voi sairastua vakavasti tai päätyä muusta syystä makaamaan vihanneksena. Alkajaisiksi saan kuitenkin huomenna levätä hieman flunssaani pois, se kelpaa kyllä.

Räkä

Selkä vaivasi koko joulunpyhien ajan; pari yötä muualla kuin omassa sängyssä teki ilmeisesti taas tehtävänsä. Ja kun se helpotti, alkoikin vuosisadan flunssa joka ei vielä osoita paranemisen merkkejä. Muuten joulu anoppilassa sujui aika leppoisissa tunnelmissa. Sain sitä omaa aikaakin, kun vain otin. Sää oli talvinen, lämpötila jopa siinä määrin että lapsi pyysi itse lyhyehkön ulkoilun päätteeksi päästä sisälle, kun yleensä ulkoleikkien loppuunsaattaminen on työn ja tuskan takana. Äitini luona oli samalla tavalla raskasta kuin aina ennenkin, ehkä en enää jaksa sitä tässä sen tarkemmin puida. Nyt merkillepantavaa oli myös isoveljeni poikkeuksellisen huono tuuli ja sen johdosta erityisesti minuun kohdistuva sanallinen (passiivis-)aggressiivisuus, mikä on tietysti lapsuudesta saakka luonnehtinut suhdettamme, mutta näin aikuisiällä jaksan yllättyä siitä aina uudelleen ja ihmetellä, olenko tosiaan ainoa joka huomaa miten yksi aikuinen perheenjäsen toistuvasti taantuu lapsen tai teini-ikäisen tasolle kommentoimalla toisen arkoja kohtia. No, en välitä, varsinkaan kun on tämä lääkitys.

Kaiken kaikkiaan tätä joulua näytti tosiaan omalla kohdallani leimaavan se tosiasia, että mikään ei tunnu oikein miltään. Tai oikeastaan lähes kaikki tuntuu joko neutraalilta tai miedosti positiiviselta. Mutta minulla on selvästi vähän vaikeuksia käsitellä sitä, että positiivisia tunteita on enemmän kuin negatiivisia, sillä olen koko ajan jotenkin tuskallisen tietoinen siitä, että tämä ei ole luontaista tunne-elämääni vaan lääkkeellä aikaan saatua ja odotan vain, koska mätkähdän maan pinnalle.

Nyt olen allekirjoittanut työsopimuksen ja aloitan uudessa työssä ylihuomenna. Mieliala on ehdottomasti positiivinen, enempää on kai turha analysoida etukäteen, ettei pilaa ihan kaikkea.

Yksi opiskelutoverini kävi tänään kahvilla. Hän on ainoa  omasta oppiaineestani yliopistolta, johon pidän yhteyttä (harvoin häneenkin, mutta muutaman kerran olemme tämän vuoden aikana kahvitelleet). Jaoimme työhuoneen sen pienen hetken ajan, kun minäkin yritin tehdä väitöskirjaa, ja muutenkin olemme tulleet hyvin juttuun niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet. Tavallaan on hauskaa, että on jokin yhteys vielä yliopistomaailmaan, vaikken itse sinne takaisin tällä hetkellä kaipaakaan. Mutta parasta on kyllä ihan vain tuntea hänet - olemme jollain tapaa hyvin läheisiä ja välillämme vallitsee sellainen mystinen molemminpuolinen ihailu, ymmärrys ja kunnioitus, jota en ole kenenkään muun kanssa kokenut. Tämänpäiväinen vierailu oli siis aika lailla juuri sitä mitä kaipasin.

Talviaamuisia ajatuksia

Makaan hereillä puoli kuudelta, taas, eikä uni tule. Joulustressin ansiosta olen näemmä päässyt jo tulevien työpäivien unirytmiin.

Eilen ennen lumipyryä kävimme pyöräilemässä: toimitimme yhden joululahjan erääseen postilaatikkoon ja poikkesimme marketissa ostamassa leivontatarpeita (sanomattakin selvää on, että kaksi päivää ennen joulua ei viimeksimainittua kannattaisi tehdä). Samalla sain taas tuntumaa talvipyöräilyyn ja nastarenkaisiin - hyvältä tuntui. Itse asiassa oikeinkin hyvältä. Kun istuu masentuneena kotona ja miettii, että pitäisi lähteä pyöräilemään, mielikuva koko lajista tuntuu perustuvan muistoihin pitkien lenkkien lopuista, jolloin jokainen polkaisu on tuskaa ja matka etenee etanan vauhdilla, kun vain kevyimmät välitykset ovat enää väsymisen vuoksi käytössä, takapuoli ei kestä enää satulan kosketusta ja selkää alkaa särkeä, kun on tullut ajettua huonossa asennossa. Ja sitten kun viimein oikeasti lähtee ajamaan, ja huomaa vielä valinneensa oikean hetken ja oikeanlaiset varusteet, pyörä tuntuukin melkein lentävän ja omat voimat riittävät paljon enempään kuin mihin luuli niiden riittävän. Täyteen pumpattujen renkaiden ropina asfalttia vasten (tai kohina lumea vasten) on yksi lempiäänistäni maailmassa. Juuri nyt luulen, että selviän tulevista työmatkoistani oikein hyvin. Saa nähdä.

Tänään kuitenkin matkaamme anoppilaan kolmeksi päiväksi, lord give me strength. Puolison sisko on siellä myös ja on jo ilmoittanut olevansa väsynyt ja aikovansa olla lähinnä omissa oloissaan. Milloinhan minä saisin tehdä siellä tuollaisen ilmoituksen, tai yksinkertaisesti olla omissa oloissani ilman että minun katsotaan vetelehtivän? Puolisolta on turha odottaa moiseen tukea. No, joulu tulee joka tapauksessa, yritän siis olla vähemmän katkera ja nauttia enemmän lapsen kanssa olosta, hänen tonttuilustaan ja piparien pyöristämästä mahastaan ja lahjojenavaushetken jännityksestä. Ja ruuasta, vaikka siihenhän minua ei tarvitse erikseen kehottaa.

Olen aina ollut niinsanotusti hyvä syömään ja vasta kolmekymppisenä (kiitos rajallisten sosiaalisten taitojeni) olen havahtunut esimerkiksi siihen ilmiöön, että jotkut katsovat pahalla isoja annoksia syöviä naisia. Mitä ihmeen natsitouhua sekin oikein on, kysynpä vaan. En minä lisääntymiselimilläni syö, eikä niillä tietääkseni muutenkaan ole suoraa vaikutusta ravinnontarpeeseeni. Jatkan siis pahennuksen herättämistä syömällä mahani täyteen myös julkisesti. Siinähän pyörittelette silmiänne, sovinistit. Hyvää joulua!

Talvipäivänseisaus

Hyvää talvipäivänseisausta! Tästä päivästä on tullut minulle viime vuosina melko tärkeä jollain abstraktilla tasolla. Päivään liittyy oleellisesti CMX:n kappale Talvipäivänseisaus, joka on ollut yksi lempibiiseistäni niin kauan kuin olen sen olemassaolosta ollut tietoinen, mutta pitkään en ymmärtänyt (tai yrittänyt ymmärtää, sen puoleen), miksi se minua kosketti. Miten ylipäänsä voi pitää kappaleesta, jossa lauletaan "sikiöt jäätyvät kohtuihin ja rakkaus elämään kuolee"? No kyse ei kai olekaan pitämisestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että yhteyksiä oman elämään tai tunne-elämään on kappaleessa riittävästi. Laulu valitsee ihmisen eikä toisinpäin. Tuollainen synkkyys vetosi minuun kovasti parikymppisenä ja jälkeenpäin ajateltuna kuvaa hyvin koko silloisen ajatusmaailmani toivottomuutta. Oli kai lohdullista, että joku oli osannut sanoittaa ahdistusta niin kauniisti (tämä pätee kohdallani suureen osaan A. W. Yrjänän tekstejä). Tarvittiin kuitenkin monta vuotta, aikuiseksi kasvaminen ja kai myös terapia, ennen kuin osasin liittää Talvipäivänseisauksen tunnelman johonkin tiettyyn tapahtumaan tai asiaan. Siinähän lauletaan palaamisesta sinne mistä lähti. Minulla se on tämä iänikuinen palaaminen äidin luokse talvipäivänseisauksen aikaan, siis joulun viettoon. Usein sinne lähtö osuu vielä juuri talvipäivänseisaukseen. Lapsuuskotini se ei ole, joten konkreettisesti en palaa samaan paikkaan. Mutta laulu kiteyttää silti aivan oleellisella tavalla ahdistuksen, jota tähän aikaan (toki myös yleisemmin minun ja vanhempieni suhteeseen) itselläni liittyy. Kuuntelen sen varmaan pari kertaa tänäänkin, jos rauhallinen hetki löytyy. Kuunnelkaa tekin. Jännittävää nähdä, muuttuuko suhteeni lauluun sitten, kun en enää matkaa joulunaikaan äidin luo.

Yksinkertaisuudesta

Minulta kysyttiin eilen, mistä blogini nimi on peräisin, enkä oikein osannut selittää sitä (niin lyhyesti kuin oli tarpeen) ja sitten jäin miettimään asiaa. Jossain alkupään kirjoituksessa olen tainnut mainita, että pyrin yksinkertaistamaan elämääni. Tänä aamuna huomasin puntaroivani, miten tämä yksinkertaistaminen on tähän mennessä sujunut. No, ei aivan täydellisesti mutta aloittanut olen kuitenkin. Kaiken takanahan on omalla kohdallani sellainen yleinen maailmantuska ja kasvava huoli maapallosta, ihmisen tyhmyydestä ja tulevaisuudesta. Tämä huoli on paisunut noin sataviisikymmenkertaiseksi sen jälkeen, kun sain lapsen. Olen ollut kerta kaikkiaan helppo saalis kaikenlaisille pehmeiden ja ekologisten arvojen tyrkyttäjille - vaikka itse tietysti ajattelen, että olen noiden arvojen joukosta osannut kuitenkin valita pelkästään älykkäälle ihmiselle sopivia. Joka tapauksessa olen tehnyt muutoksia, jotka ovat mielestäni vieneet elämääni parempaan suuntaan, kohti sitä yksinkertaisuutta. Ei pidä kuitenkaan sekoittaa keskenään yksinkertaisuutta ja helppoutta. Monet näistä muutoksista ovat minulle tavalla tai toisella vaivalloisia; ajattelen kuitenkin, että niiden ansiosta jätän jälkeeni mahdollisimman vähän roskaa (fyysistä tai muunlaista) kun poistun tästä elämästä, ja se on viime kädessä ainoa tavoitteeni. Kyse on sellaisista konkreettisista asioista kuin siirtyminen kasvispainotteiseen ruokavalioon, asuinneliöiden vähentäminen, sähkön ja veden säästäminen, tavaroiden hankkiminen käytettyinä tai eettistä tuotantoa harjoittavilta pienyrittäjiltä jne. Ei-materialistisella puolella koen tekeväni hyvää esimerkiksi kasvattamalla (tieteellisistä lähteistä) ymmärrystäni ihmisen mielen toiminnasta ja erilaisista yhteiskunnan lainalaisuuksista, sillä lapsenihan jää tänne minun jälkeeni joka tapauksessa ja hänelle toivon toki hyvinvointia, mutta myös tietoa joka auttaa hankkimaan hyvinvoinnin vastuullisella tavalla.

Kamalaa hippitouhua, sanoisi puoliso, ja sanon minäkin kyllä vähän, sillä tavallisesti mietin näitä asioita paljon arkisemmalla tasolla - onko varaa mantelimaitoon vai onko pakko ostaa lehmänmaitoa, jne.

Kuusi yötä jouluun on - tosin meidän joulukalenterimme mukaan seitsemän. Huomasin nimittäin äsken, että olemme ilmeisesti viimeisen viikon ajan availleet luukkuja aina päivän myöhässä. Se, että asiaintila sai jatkua näin pitkään, kertonee jotain jouluinnostukseni määrästä. Ja lapsihan ei vielä osaa numeroita niin hyvin, että olisi huomannut. Häntä tuskin haittaa se, että saa avata tänään kaksi luukkua.

Kiiltokuvamaista perhejoulua odotellessa

Olin aamupäivän lapsen mukana päiväkodissa ja tutustuimme ryhmään, johon hän siirtyy vuodenvaihteessa. Hyvältä näytti: lapsi pääsee ikäistensä seuraan ja aikuset vaikuttivat osaavan asiansa. Vähän vähemmän syytä huoleen, siis.

Hoidin myös jouluasioita eli postitin joulukortit ja kävin ostamassa lahjat veljen lapsille ja kummilapselle. Olemme veljeni kanssa hyvin samalla aaltopituudella sen suhteen, että annamme toistemme lapsille vain sellaisia lahjoja, joita on erityisesti toivottu tai tarvitaan; inhoamme molemmat turhaa ja huonolaatuista tavaraa. Meidän perheidemme välinen lahjonta siis yleensä onnistuu suunnittelun ja keskustelun ansiosta jouhevasti, mutta olen havainnut, että toisin on vanhempiemme ikäpolven kanssa. En tiedä onko kyse sukupolven omista niukoista lähtökohdista vai jostakin muusta, mutta heille tuntuu olevan erityisesti mieleen se, että saavat antaa lapsenlapsille monta lahjaa, joukossa myös aivan turhanpäiväistä krääsää jota emme itse ikimaailmassa ostaisi. Tämä aiheuttaa jonkin verran kitkaa ainakin minun ja äitini välille (no, lähinnä varmaan pääni sisäistä kitkaa, meillähän ei ärsyyntymistä saa tuoda julki), koska en voi välttyä tunteelta, että toiveitani ei kunnioiteta. Mutta olen kyllä viime vuosina ymmärtänyt, että voin tehdä vain oman osani, siis kertoa mahdollisimman selkeästi, mikä se yksi lahjatoiveemme tänä vuonna on (kuten perjantaina tein äidin soittaessa), ja loppu on kiinni äidistä enkä voi häntä muuttaa. Sitten pitää vielä lisäksi sietää äidin marttyyrikohtaus lahjojen avaamisen jälkeen, kun hän on huomaavinaan, että mikään lahjoista ei taaskaan miellyttänyt saajiia vaan hän on kerta kaikkiaan epäonnistunut jälleen kerran. Voi sitä joulun riemua. Yritä nyt tuollaisessa seurassa opettaa lapselle tervettä itsetuntoa.

Mutta piti sanomani, että jotenkin joulun tuntu näyttäisi tänä vuonna edelleen tyystin pakenevan luotani. Eilen kävimme joulumarkkinoilla kumisaappaat jalassa. Tämänpäiväinen kaupassatungeksinta ei auttanut ja lahjojen paketointi, josta olen ennen kovasti pitänyt, tuntuu vain yhdeltä vaivalloiselta tehtävältä muiden joukossa. Kaiket päivät keittiössä pauhaava Jouluradiokaan ei soita tänä vuonna muuta kuin kamalaa a cappella -kakkaa, iskelmää ja Celine Dionia - yök. Minä pidän sellaisista hartaiden laulujen oopperaisista versioinneista; Ave Maria nousi jo viime vuonna suosikkijoululaulukseni ja on sitä edelleen, ja Maa on niin kaunis on nyt myös alkanut miellyttää kovin. Tämä on tietysti kerrassaan mystistä, olenhan vannoutunut ateisti. Tuleekohan minusta uskonnollinen mummeli, jos mummeli-ikään elän?

Olen aika innoissani siitä, että pääsen vuodenvaihteessa töihin. Tuntuu, että tuollainen puolipäiväinen työ on juuri täydellinen tapa palata työnteon pariin. Kerroin äidillekin saaneeni töitä. Kuulemma on pettymys, että otan vastaan siivoustyön. Itse olen onneksi käsitellyt ja hyväksynyt sen, etten ole koskaan äidille tarpeeksi hyvä, joten tämä ei enää hetkauttanut. Toivoisin kuitenkin, että hänkin saisi joskus kokea jonkilaista ylpeyttä tai iloa puolestani, soisin sen nimittäin hänelle ilomielin. Siksipä näitä hyviä kuulumisianikin kerron, harmi vain että viesti tuntuu aina jossain kohtaa matkalla äidin aivoihin kääntyvän negatiiviseksi.

Joulua ja uutta vuotta

Siivousfirmasta soittivat juuri ja kutsuivat töihin. Huokaisen kyllä helpotuksesta vasta, kun sopimus on paperilla ja allekirjoitettu. Aloitus on joka tapauksessa uudenvuodenaattona. Arkemme muuttuu siis vuodenvaihteessa ainakin tältä osin. Pitää opetella heräämään (ja herättämään lapsi) puolitoista tuntia nykyistä aiemmin. Ja vaihtaa polkupyörään nastarenkaat. Ja etsiä verokortti, onkohan minulla edes sellaista? Muutunkohan jotenkin siedettäväksi ihmiseksi, kun menen töihin? Niin paljon kysymyksiä. No, nyt on joka tapauksessa melko hyvä mieli.

Eilinen päiväkodin joulujuhla ei ollut aivan sellaista postikortti-idylliä kuin olin ajatellut: lapsi halusi istua tiukasti sylissä koko ajan eikä halunnut, että minäkään osallistun laululeikkeihin. Protestointi kaikkea minun tekemistäni kohtaan oli jatkuvaa ja kovaäänistä. Ymmärsin melkein heti, että tämä oli minun syytäni: en ollut valmistellut lasta tilaisuuteen tarpeeksi hyvin. Hän ei pidä yllätyksistä ja on hitaasti lämpeävä. Olimme toki jutelleet siitä, että juhla on tulossa ja minäkin tulen sinne, mutta en ollut ymmärtänyt mainita, että paikalla on myös paljon muita vanhempia; ihmisjoukko yllätti lapsen ja aiheutti vastareaktion. Olinpas taas huono vanhempi. Illansuussa menimme vielä vanhempainyhdistyksen järjestämään pihariehaan, vaikka satoi kaatamalla. Lapsi pääsi silittelemään ponia, mikä teki häneen valtavan vaikutuksen. Paikalle oli saatu myös poliisiauto, paloauto ja traktori (Massey-Ferguson, kuten lapsi totesi jo puoli korttelia ennen päiväkodin pihaan pääsyä), joissa lapset saivat käydä istumassa. Kotiin tultua piirtelimme ja lapsi pyysi minua piirtämään ponin, ja kysyi myös, voitaisiinko mennä johonkin ponitalliin ja ostaa hänelle poni. Voitaisiinpa, se oli minustakin varsin terapeuttisen oloinen eläin.

Eilen ja tänään olen tuhlannut aikaani pelaamalla näitä kertakaikkiaan koukuttavia ja vaikeita Relaatio-sanapelejä tuntikausia. En suosittele ihmiselle, jonka pitää saada muutakin tehtyä.

Pääsisinköhän Korvatunturille kausiapulaiseksi?

Sture Fjäder sanoi tänään Aamu-tv:n haastattelussa, että jos ihminen on ollut yli vuoden poissa työelämästä, niin hän ei sinne todennäköisesti enää palaa. Jaa, toivoisin kyllä, että tästä saa olla eri mieltä. Millaistahan ihmistä Sture mahtaa päässään ajatella, kun hän ajattelee pitkäaikaistyötöntä? Ei varmaankaan kolmekymppistä maisteria, joka hakee töitä aktiivisesti? Ehkä kuusikymppistä entistä hitsaajaa, joka odottelee eläkepäivien koittoa tyytyväisenä ja käy pari kertaa vuodessa pakotettuna näyttäytymässä te-toimiston turhautuneelle virkailijalle, joka merkitsee ihmisen tietoihin, että naama on nähty ja työnhaku jatkuu? Todellisuudesta vieraantuminen taitaa tosiaan olla melko yleistä ns. herrojen keskuudessa. Siellä ajatellaan työttömyyden olevan vain suurten ikäpolvien ongelma, ja että vuoden työttömänä ollut on jo todella syrjäytynyt hylkiö. Loukkaannuin vähän, sillä haluaisin kyllä ajatella, että minulla voi vielä olla toivoa työ- ja muuhun elämään palaamisen suhteen.

Meillä on keittiössä radio, jossa raikaa yleensä makuni mukaista rock-musiikkia soittava paikallisradiokanava. Eilen viritin laitteen Jouluradion taajuudelle, kun muistin sen olemassaolon. Viime vuosina olen päässyt Jouluradiota kuunnellen mainioon tunnelmaan, jouluvalmistelut ovat tuntuneet oikein mukavilta ja koko kuukausi on edennyt miellyttävän verkkaisesti. Heräsin nyt jotenkin siihen, että arkipäivät käyvät vähiin, mutta tänä vuonna ei tunnu vieläkään yhtään joululta. Miten voisikaan tuntua, kun käytän edelleen samoja kenkiä ja takkia kuin syyskuussa? Toisin sanoen ei ole talvi. Siellä joulumarkkinoillakaan en ole vielä käynyt, tai tuntenut juurikaan pahaa mieltä siitä, että en ole käynyt. Äsken aloitin joulukorttien kirjoittamisen, tai siis valitsin (ostamistani valmiskorteista) omille sukulaisilleni sopivat kuva-aiheet ja kirjoitin saajien nimet ja osoitteet. Kortin vasempaan reunaan kirjoitettavaa tervehdystä pitää vielä miettiä. Puoliso valitkoon itse sukulaisilleen sopivat kortit. Inventoin myös keittiön kuiva-ainekaapin joululeipomuksia silmälläpitäen. Jouluisuus ei vielä lisääntynyt sanottavasti. Kai se vain on niin, että joulun tunne tulee vasta, kun sen eteen tekee jotakin (vaikka maustekakun). Tämä työttömyys selvästi ruokkii laiskuuttani.

Innolla tosin odotan huomista, kun päiväkodilla vietetään joulujuhlaa, ensin aamulla lapsen omassa ryhmässä lauleskellen ja vielä illansuussa koko päiväkodin pihariehassa. Ainakin aamulla tarvitsen mukaan suurehkon kasan nenäliinoja.

Homona

No niin, kurssi on käyty loppuun, tuleekohan tuolle todistukselle joskus jotain käyttöä?

Tänään kävin työhaastattelussa taas yhteen siivoustyöhön. Valituksi tuleminen tuntuu mahdollisehkolta, mutta toisaalta näin olen ajatellut ennenkin ja jäänyt sitten ilman työtä. Tässä paikassa olisi tarjolla juuri sellainen määrä työtunteja, että käteen jäisi saman verran kuin nykyisellään työttömyyskorvausta. Mitä järkeä? No ajattelin, että tuollainen muutaman tunnin touhuaminen päivisin voisi tehdä päälle hyvää. Lisäksi vielä pyöräilisin työmatkat. Ehkä pääsisin edes liikunnan alkuun, jos ei muuta. Ja tietysti päivärahapäiviä säästyisi.

Erokeskustelu puolison kanssa etenee muutamilla lauseilla päivässä. Esimerkiksi äsken ehdimme jutella puhelimessa kokonaiset kymmenen minuuttia, kun lapsi nukahti taas todella myöhään ja sitten pian puolisokin halusi jo tahollaan mennä yöunille. Olen pysynyt aika tiukkana sen suhteen, että haluan erota, joskin sanoin puolisolle, että jonkinlaista pariterapiaa voisin mahdollisesti vielä harkita. Selvitämme, löytyykö viikonloppuisin vastaanottoa pitäviä terapeutteja ja minä mietin vielä, haluanko tosiaan vielä yrittää keskustella asioista. Päätös on vaikea. Minusta nimittäin tuntuu, että terapia on puolisolta suuri myönnytys, sillä hän on aina pitänyt esimerkiksi psykologiaa "diipadaapana", ei puhu tunteista eikä liiemmin osaa edes tunnistaa omia tunteitaan ja välittää vain kovista faktoista. Siksi kai haluan nähdä tässä jonkin toivon pilkahduksen, kun ajattelen, että kunhan saan hänet raahattua vastaanotolle, hän kokee jonkinlaisen valaistumisen esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvien lainalaisuuksien suhteen ja tunteiden kokeminen avautuu hänelle aarrearkun lailla, hän alkaa maagisesti nähdä omat erheensä ja kaikki ongelmamme katoavat yhdessä yössä. Realisti minussa sanoo, että en voi muuttaa häntä eikä mikään parishdeneuvojakaan voi.

Sinänsä viikonloppu sotki taas ajatuksiani, että meillä oli jälleen perheenä ihan hauskaa yhdessä ja tuntui hyvältä nukkua puolison vieressä. Hän ei vanhempiensa luona halunnut käydä erokeskustelua lainkaan, joten mielen täyttivät muut asiat. Pinnistelin muistiani, että miksi taas halusinkaan erota. Oikeastaan syyt muistuivat mieleen saman tien, kun puoliso suuntasi työpaikkakunnalleen lähtevälle bussille; osaamme kyllä saada arjen toimimaan sillä tavalla kulissinomaisesti, että itsekin voin tuntea hetkellistä tyytyväisyyttä siihen. Suhteen ongelmat ovat syvemmällä tasolla, persoonallisuuksiemme yhteensopimattomuudessa kai.

Anoppi kysyi, mitä mieltä olemme "homolaista". Puoliso sanoi, ettei asia koske häntä, minä sanoin, että uusi laki on ihana, loistava asia. Anoppi silminnähden yllättyi ja sanoi, että hänestä se on järkyttävä asia - keskustelu ei kuitenkaan siitä enää jatkunut. Sinä aikana, kun olemme tunteneet, hän on nähdäkseni vähitellen muuttunut uskonnollisemmaksi. Kristilliset arvot siis ilmeisesti ovat järkytyksen taustalla. Asia on kuitenkin minulle läheinen, koska tunnen paljon seksuaalivähemmistöjen edustajia ja itsenikin olen jo yli 20 vuoden ajan luokitellut vähemmistöön kuuluvaksi (anoppi ei luonnollisesti tätä tiedä, eihän asia hänelle kuulu). Huvitan välillä itseäni ajatuksella siitä, millaisen kohtauksen anoppi saa, jos hänen lapsenlapsensa joskus tulevaisuudessa asuukin sateenkaariperheessä (hypoteettinen tilanne, sillä mitä todennäköisimmin elämässäni ei olisi toiselle aikuiselle tilaa moniin vuosiin mahdollisen eron jälkeen). Olenpas ilkeä ihminen.

Uskalluksen hetki

Eilen illalla tapahtunutta: sanoin puolisolle puhelimessa, että olen miettinyt asioita ja ajattelen, että olisi paras erota. Puoliso taisi aika lailla hajota, olimme puhelimessa pari tuntia ja siitä ajasta suurin osa oli hiljaisuutta. Vähän silti puhettakin. Itse pysyin koossa, ei oikeastaan edes itkettänyt, ja osasin kertoa rationaalisia perusteluita mielipiteelleni (lääkkeen aikaansaannosta). Mutta olo on ollut siitä asti (anteeksi kielenkäyttöni) paska, tunnen itseni kertakaikkisen julmaksi ihmiseksi ja kaikki suhteemme positiiviset puolet (todelliset ja toivotut) tulvahtivat heti mieleen ja aloin haikailla niiden perään. En kuitenkaan usko enää perääntyväni, vaan erosta tullee totta vaikka asian käsittely jäikin eilen kesken yön saapuessa. Pelottaa, surettaa, jännittää, turruttaa.

Ja nyt pirteänä anoppilaan. Tuo "pirteänä" oli sarkasmia.

Tukka on hyvin

Kävin aamulla kampaajalla. Väsytti enkä olisi jaksanut jutella, kun kampaaja kyseli miten kurssilla on mennyt ja mitä muuta kuuluu (olen käynyt samalla kampaajalla kohta jo kolme vuotta, joten hän aina tietää pääpiirteittäin, mitä puuhastelen - olisi kai vähän outoa, jos emme noin pitkän ajan jälkeen tietäisi jo muutamia asioita toisistamme). En halunnut kertoa masennuksestakaan, kun ei ihmisistä koskaan tiedä, miten suhtautuvat. No, selvisin ja tukka on hyvin.

Kurssini viimeiset lähiopetuspäivät ovatkin tämän viikon torstaina ja perjantaina. Motivaationi mennä paikalle on nollassa, olen pettynyt koko touhuun, koska olin tietysti ajatellut työllistyväni kurssin avulla helpohkosti. Pitää kuitenkin mennä, sillä poissaoloja ei katsota hyvällä. On kieltämättä myös mukavahkoa saada viimeisenä päivänä todistus henkilökohtaisesti käteen ojennettuna. Ja torstai-iltana menemme koko kurssin voimin ravintolaan illalliselle. Veikkaan, että siirryn sieltä hyvissä ajoin hotelliin koisimaan, mutta kyllä minä ravintolassa syömisestä pidän (no, syömisestä yleensäkin). Olen löytänyt kurssilla yhden kaverin, suunnilleen omanikäiseni ja vähän omanhenkiseni, joka ilmeisesti sietää myös kummallista huumoriani. On sääli, että asumme eri kaupungeissa, mutta luulen kyllä, että tapaamme vielä myöhemminkin ja pidämme muutenkin yhteyttä. Opetuspäivillä hän on ollut minulle aivan korvaamaton: aina on ollut joku, jonka kanssa käydä lounaalla ja jonka kanssa liittoutua muutoin ärsyttäviä paritehtäviä varten. Hauskaa, että tapasimme.

Edellisen tiimoilta matkustamme jälleen huomenna iltapäivällä anoppilaan, jossa lapsi saa olla kurssipäivieni ajan hoidossa. Olemme siellä sitten vielä viikonlopunkin, puolisokin tulee kunhan töiltään ehtii, perjantai-iltana.

Oli tänään muutakin, mutten jaksa vielä kirjoittaa siitä.

Rauhallisempaan viikkoon, ehkä

Täällä ollaan. Väsyneet, sumuiset päivät jatkuvat eikä mielessä liiku paljoakaan. Lapsi on alkanut saada ennennäkemättömiä raivokohtauksia enkä voi olla miettimättä, onko se reaktio minun mielialaani tai meidän vanhempien suhteen tilaan. Lapsen viha tuntui kohdentuvan nyt erityisesti puolisoon, mikä loi valitettavasti koko viikonloppuun sellaisen atmosfäärin, että tämä on jotenkin ulkopuolinen perheessämme.

Viikonloppuna olisi ollut tilaisuus jutella puolison kanssa kasvokkain, mutta (osin yllämainitusta syystä) emme jutelleet. Oikeastaan mitään. No, joitain käytännön asioita, muttei mitään sellaista mitä olisi pitänyt. Hän oli lapsen kanssa jotenkin erilainen kuin ennen - ärtyneempi ja lyhytpinnaisempi. Ihan säikähdin pari kertaa, vaikkei hän mitään sen rankempaa tehnyt tai sanonut kuin minä itse joskus. Joka tapauksessa olisin halunnut puhua asiasta hänen kanssaan, mutten saanut sanottua, en jaksanut miettiä miten ottaa asia puheeksi ilman, että se kuulostaa syyllistämiseltä. Pakko siitä on puhua, lapsen vuoksi, vaikken oletakaan, että pääsemme minkäänlaiseen yhteisymmärrykseen kasvatusasioiden suhteen edelleenkään.

Aina kun mietin, että puoliso tekee jonkin asian väärällä tavalla, niin heti seuraava ajatukseni on "vai olenko sittenkin itse väärässä?", ja sitten jotenkin en pääse siitä eteenpäin mihinkään johtopäätökseen. Mistä ihmeestä minä voisin tietää, mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Miten ollaan hyviä vanhempia ja miten huonoja? Tai ehkä oikeastaan olen omalta kohdaltani hyväksynyt jo epävarmuuden tästä asiasta ja alkanut ajatella, että lapsi selvinnee elämästä melko hyvin, kunhan olen kasvatuksessa edes johdonmukainen. Mutta puoliso on tätä johdonmukaisuuttani rikkova tekijä ja huono itsetuntoni ei anna minun kyseenalaistaa häntä ääneen, vaan käännyn mielessäni itseäni vastaan.

Itse olen saanut jostakin nyt yllättävän paljon kärsivällisyyttä ja olen pysynyt varsin tyynenä näiden lapsen raivoamistenkin aikana. Ajattelen pärjänneeni hyvin enkä tunne, etten selviäisi tuollaisista tilanteista jos niitä tulee lisää. Huono puoli on ollut juuri se, että puoliso on jäänyt kokonaan ulkopuoliseksi tilanteista, kun on yrittänyt lähestyä sekä minun että lapsen mielestä väärällä tavalla (käytännössä siis: minä antaisin lapsen raivota sylissä, estäen siitä poistumisen, ja asiasta juteltaisiin jälkikäteen, kun taas puoliso yrittää keskustella lapsen kanssa raivon keskellä ja yrittää aktiivisesti sanoilla hiljentää lasta, mikä vain ärsyttää lasta lisää). Enhän minä halua, että puolison ja lapsen suhde lakkaa olemasta, vaikka me vanhemmat eroaisimmekin. Mutta ajattelisin kyllä, että eronneiden vanhempien olisi erityisen tärkeää olla ns. samalla sivulla kasvatusasioissa ja pelkään että me emme tähän pysty.

Paistoimme perjantaina joulutorttuja. Ne ovat kyllä hyviä, mutta jotenkin eivät yhtä hyviä kuin muistin. Kyseessä lienee minun osaltani jonkinlainen järjen voitto: maailmassa on paljon ihania jouluisia leivonnaisia, miksi siis mättäisin naamariin pakastelehtitaikinaa, jossa on päällä kökkö kaupan luumumarmelaatia? Tänä vuonna voisin leipoa vaikka muutaman ihanan kakun, ihan vain itselle.